Blogiarkisto
Luopuminen: tuskaa vai vapautusta
'Elämä on kuolemista' lauloi Juice Leskinen laulussaan. Niin on, mutta ennen viimeistä porttia elämä on luopumista - pienistä ja suurista asioista kohdusta hautaan saakka. Elämänkaaren alkupäässä korostuu kartuttaminen, kerääminen ja haaliminen, mutta loppupäässä joutuu hyväksymään sen, että monesta asiasta on luovuttava joko vapaaehtoisesti tai elämänmuutosten ja olosuhteiden pakottamana. Monet meistä ovat jo hyvästelleet työelämän, jotkut ehkä aviopuolison, lapset ovat lentäneet pesästä. Kaikissa elämän vaiheissa, varsinkin sen käännekohdissa, joutuu käymään läpi jonkinasteisen luopumisprosessin. Sen kestettyään saattaa kuitenkin huomata, että luopuminen kannatti - tilalle tulikin jotain uutta ja parempaa.
Näitä pohdiskellen valmistaudun muuttoon Kotisatamaan ja suureen luopumiseen: nykyisestä asunnosta, suuresta määrästä tavaroita, kesämökistä, ehkä autostakin. En ole vielä päästänyt ajatusta täysin tietoisuuteeni. Se vasta tikittää takaraivossa. Milloin on oikea hetki ryhtyä tuumasta toimeen? Käydessämme Hypopankissa keväällä, pankinjohtaja varoitteli jättämästä asunnon myyntiä viime tippaan. Huonot ajat ja talousnäkymien synkkeneminen pidentävät asuntojen myyntiaikoja, ehkä jopa pysäyttävät asuntokaupat joksikin aikaa. Ja sitten sitä ollaan kahden asunnon loukussa niin kuin monet 1990-luvun alussa. Siis nytkö jo alan myydä asuntoani?
Pitäisi kai ensin valmistautua asunnon myyntiin ja muuttoon raivailemalla paikkoja ja karsimalla kaikki tarpeeton. Mutta mikä on tarpeetonta? Olen kokenut monet kerrat, että kun jossain raivauspuuskassani olen uskaltautunut heittämään pois jotakin, niin jo seuraavalla viikolla olisin sitä tarvinnut. Siksi säästän kaiken. Mummonikin jo sanoi, että ”aika tavaransa nautihtee” ja mummon ohjeita olen monessa asiassa noudattanut. Niinpä nurkat ovatkin täynnä tavaraa: mummon muistoja, vanhemmilta perittyä, Hilda-tädin jäämistöä, lahjoja ystäviltä ja työtovereilta, satunnaisia jäänteitä elämän varrelta. Minusta niistä mikään ei ole tarpeetonta. Kaikki kotini esineet kertovat minulla jostakin - ihmisestä, elämänvaiheesta, juhlasta, harrastuksesta. Onko luopuminen hylkäämistä? Hylkäänkö ihmisen, jonka antaman lahjan myyn kirpputorilla? Eräs tuttavani sanoi mennessään myymään äidiltään perimiään kauniita esineitä kirpputorille: ”Jos muistan äitini vain tästä kahvikupista, niin ei hän kovin paljoa minulle merkinnyt.”
Viime talvena jouduin luopumaan yhdestä takahampaasta. Hämmästyin, kuinka vaikeaa se minulle oli. Tarvitsin kolmen hammaslääkärin lausunnon ennen kuin uskoin, että hammasta ei voinut enää korjata. Kun se lopulta oli vedetty pois, olin tietysti helpottunut, sillä vapauduin hammassärystä. Kuka antaisi minulle sellaisen lausunnon, että en tarvitse puoliakaan niistä tavaroista, jotkaovat kertyneet kotiini?
Suomeen on tullut Hollannista ammattikunta, jonka nimi on organizer. Henkilö tulee (maksusta) kotiisi ja alkaa järjestellä paikkoja. Yhdessä radiohaastattelussa organizer ehdotti, että hankit kotiisi kolme suurta laatikkoa: yhteen laitat tavarat joita et varmasti enää tarvitse, toiseen sellaiset joita ehkä vielä käytät ja kolmanteen sellaiset, jotka aiot pitää. Olisikohan tästä menetelmästä apua?
Epäilen, että tavarani päätyisivät 'ehkä vielä' laatikkoon ja siitä sitten takaisin entisille paikoilleen.
Yhteisöllisyystyöryhmässä keskustelimme kerran tästä aiheesta. Ehdotin, että voisimme kotisivujen keskustelupalstalle perustaa ryhmän, jossa kertoisimme saavutuksistamme luopumisen tuskaisella saralla tähän tyyliin: tänään vein UFF:in laatikkoon kellarista kaikki vanhat vaatteet, joita en ole pitänyt viimeiseen viiteen vuoteen, mutta olin ajatellut säästä ne itselleni vanhainkotivaihetta varten - 8 pistettä luopumisesta ja 10 pistettä helpotuksesta.
Pirkko Tarvainen 6.10.2012
ARKIROHKEA ORGANISAATIO
Olen lukenut viime päivinä psykologian lisensiaatti Markku Karman väitöskirjaa Tunnetaito neljässä organisaatiotyypissä - Merkitysten joustavuus yhteisön menestystekijänä (Turun kauppakorkeakoulu).
Siinä käsitellään yritysten selviytymisen menestystekijöitä ja sen keskeisiä rakennusaineita, yhteisöllistä toimivuutta ja yksilöiden optimismia. Karma irtautuu ajatuksesta, että ne olisivat toistensa pelikuvia ja että valmentamalla yksilöitä yhteisö alkaisi toimia toisin. Tällainen yksinkertaistus lähtee siitä, että organisaatiot toimisivat ja kehittyisivät samojen lainalaisuuksien mukaan kuin yksilöt. Uusimmissa tutkimuksissa lähdetään siitä, että yhteisö ei koostu vain yksilöistä, eivätkä yksilöiden yhteenlasketut ominaisuudet muodosta yhteisöä.
Kun aiemmassa tutkimuksessa on tarkasteltu yhteisöjen toimivuutta ja yksilöiden optimismia toisistaan erillään, Markku Karma yhdistää nämä kaksi ja pohtii muodostuuko optimistisista yksilöistä väistämättä emotionaalinen ja hyvin toimiva yhteisö.
Yksilön optimismin suhteesta yhteisölliseen toimivuuteen rakentuu organisatorinen tunnetaito. Tunnetaidolla tarkoitetaan yksilöiden optimismia, yhteisöjen toimivuutta sekä niiden välittäviä mekanismeja, kuten toimintakäytäntöjä, symboleja ja työkaluja. Dynaamisesti tunnetaidon kehitystä estävät kehämäiset, itseään toistavat puolustusmekanismit, tunnejumit. Tunnejumi tarkoittaa loogista, mutta päämäärän saavuttamisen kannalta haitallista toimintaa, joka kehämäisesti voimistaa itseään. Tunnejumit ja –resurssit muodostuvat yksilöiden toistuvista käytännöistä, puhetavoista ja rituaaleista.
Karma etsii käsitteitä sille, millaisia tunteen laatuominaisuuksia tai taitoja muutoksessa tarvitaan. Yksilön optimistisuutta ja yhteisöjen toimivuutta tarkastellaan rinnakkain ja kysytään: Mitä on yhteisöllinen tunnetaito? Miten yhteisöjä voidaan kuvata ja luokitella yksilön optimismin ja yhteisöllisen toimivuuden valossa? Millaisia taitoja on yhteisössä, jossa emotionaalinen kyvykkyys siirtyy yksilöstä yhteisöön ja päinvastoin?
Valtaosin tunnetaitoja on tutkittu tunneälykkyyden käsitteen alla. Karma ei halua puhua älykkyydestä, koska se viittaa pysyvään, biologisesti periytyvään ominaisuuteen, eikä sisällä oppimisen ulottuvuutta ja mahdollisuutta. Tunnetaito sen sijaan sisältää ajatuksen, että näitä kykyjä voidaan oppia.
Tunne on kuin virtaava sähkö, näkymätöntä jännitettä kahden erilaisen navan välillä. Sitä ei voi olla olemassa muuttumattomuuden, liikkumattomuuden ja rakenteiden maailmassa, mutta sitä kuvaavat käsitteet ovat staattisia.
Arkirohkea ja sosiaalisia riskejä ottava ”organisaatio ei ole luutunut rakenteiden tai fasadien taakse. Se pakottaa pitämään aistit auki ja ajatuksen hereillä. Sosiaalisia riskejä ottavassa yhteisössä osataan ajatella yhdessä, ihmisten välissä, kun taas tunnetaidoiltaan heikommassa yhteisössä ajattelu tapahtuu vain yksilön päässä”, Karma sanoo.
Karma esittää kaksi kehää, hyödyllisen kehän ja noidankehän. Edellisessä hyödyllistä ajatusta seuraa hyödyllinen tunne, hyödyllinen aikomus ja hyödyllinen toiminta, josta seuraa hyödyllinen ulkoinen palaute ja hyödyllinen valikoiva havainnointi. Noidankehässä taas ajatus on haitallinen. Siitä seuraa haitallinen tunne ja haitallinen aikomus, joka johtaa haitalliseen toimintaan, haitalliseen ulkoiseen palautteeseen ja haitalliseen valikoivaan havainnointiin.
Kehät saivat miettimään omaa käyttäytymistä. Pohdintaani syvensi vielä kaavio, jossa Karma esittää epäluulon kehän. Millainen olisi sen vastakohta, luottamuksen kehä? Tulin seuraavaan lopputulokseen, jonka haluan pitää mielessäni valmistautuessani Kotisatama-yhteisön asukkaaksi:
Luottamuksen kehä
HAVAINTO:
Yhteistyö,
toiset ihmiset ovat voimavara.
AJATUS:
Ympäristö tarjoaa
vaihtoehtoja ja kokemuksia.
On yhdistettävä voimat
hyödyntämään niitä.
TUNNE:
Olo on turvallinen.
Iloa ja huumoria.
INTENTIO:
Yhteistyö palkitsee
ja menemme eteenpäin.
TOIMINTA:
Avoimuus, tiedonvaihto
kaikkien vetäminen mukaan.
PALAUTE:
Yhdessä olemme vahvoja
ja jaksamme paremmin.
Markku Karman väitöskirja on julkaistu Turun yliopiston sähköisessä julkaisuarkistossa
https://www.doria.fi/handle/10024/78687.
Marjut Helminen
Julkaisupäivä 30.9.2012
Myötäsuunnittelua
Vuonna 2015 valmistuvan yhteisöllisen Kotisatamatalon tulevat asukkaat ovat auttaneet arkkitehtiä ensin tekemällä yhteistilojen tarpeiden kartoituksen ja sitten omien asuntojensa myötäsuunnittelun. Ideat ovat lennelleet ja 400 neliömetriä talon yhteistilat alkavat kuulostaa sen verran houkuttelevilta, että on kysyn malttamattomana, miksi en jo asu Kotisatamassa. Miksi pitää odottaa vielä kolme vuotta?
Onneksi on Habitare-messut, missä eri tilojen jatkosuunnitelmista vastuulliset keskittyvät omaa tilaa koskevien ideoiden ja ratkaisujen kartoitukseen. Ruokala/monitoimitila, keittiö, saunat, takkahuone, terassit, vierashuone, toimisto, siivouskomerot ja kirjasto vaativat vielä paljon pohdintaa. Minun on keskityttävä ennen muuta monitoimitilan audiovisuaalisiin ratkaisuihin.
Omien asuntojen myötäsuunnittelu ei ole ollut ihan ongelmatonta. Olemme lähinnä saaneet jättää kevytrakenteisen seinän pois, lyhentää sitä tai lisätä komeron kaappijonon jatkoksi tai muuttaa siivouskomeron vaatekomeroksi. On ollut vaikea tietää, mitä voi muuttaa ja mitä ei. Olisi pitänyt jaksaa paneutua enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa omien asuntojemme pohjien ideointiin ja senioritarpeiden sisällyttämiseen prosessiin. Olisi pitänyt olla enemmän aikaa ja olisi ollut hyvä, jos näkemysten kehittelyssä olisi saanut tukea asioita tutkineilta. Olisimme voineet esimerkiksi järjestää seminaarin ja marssittaa sinne alan johtavat tutkijat valistamaan meitä. Ehkä näin tapahtuu sitten Aktiivisten senioreiden kolmannen talohankkeen kohdalla.
Ikääntyvien asukkaiden tarpeiden ja toiveiden ottaminen huomioon vaatii arkkitehdeiltä myötätuntoa ja myötäelämistä. En olisi tullut kolmikymppisenä ajatelleeksikaan, että ikääntyneen asukkaan WC:n on syytä olla helpon ja nopean reitin päässä makuuhuoneesta ja että WC:ssä tarvitaan tulevia vuosia ajatellen kahva tai kaide, josta ottaa tukea. Vieläkään en osaa ajatella kaikkia eteen tulevia tilanteita ja tarpeita. Tunnen omaa ajattelemattomuuttani miettiessä lähinnä myötähäpeää.
Tuntuu, että ikääntyvien tarpeiden ymmärtäminen on vaikeaa. Kun olin lapsi, kukaan ei puhunut ikääntyvien tarpeista. Vietimme kesät vanhassa maalaistalossa, joka oli jäänyt tyhjilleen naapurissa asuvalta viljelijäperheeltä. Suuren tuvan seiniä kiersivät kaikissa vastaavanlaisissa maalaistuvissa pitkän penkit, joille kellahdettiin nokosille ruokaa sulattelemaan. Tavallista oli, että kamarin vuoteessa nukkuivat suvunjatkoikäiset, eli isäntä ja emäntä ja toisessa vuoteessa lapset. Vanhukset nukkuivat penkeillä tai uuninpankolla. Perheettömät vanhukset, joista kuitenkin täytyi pitää huolta, huutokaupattiin ruokoiksi pientä korvausta vastaan.
Saako tällaisia vertauksia edes tehdä? Ei niillä ainakaan voi perustella sitä, että nykyisessä maailmassa ei oteta riittävästi huomioon ikääntyvien tarpeita. Näkövammainen tai huonontuneen näön omaava on hätää kärsimässä yrittäessään tihrustaa bussien numeroita, maksupäätelaitteiden näyttöjä tai kaupan hyllyjen hintalappuja. Heikentynyt kuulo johtaa ulkopuolisuuteen. Heikentynyt liikuntakyky tuuppaa kierteeseen, jossa voimat hupenevat, kun ei pääse liikkumaan ja liikuntakyky heikkenee entisestään.
Kerta kaikkiaan hienoa on, että pääsee jo varhain osallistumaan asuntonsa suunnitteluun. Kun pääsee varhaisessa vaiheessa tarkastelemaan tulevan asunnon pohjaa, riittää näkemyksiä ja ideoita. Rahaa säästyy, kun rakentamisen aikaiset muutostyöt saadaan vähennettyä minimiin.
Osa ihmisistä pystyy saman tien hahmottamaan tilaa, kalustamaan sen mieleisellään tavalla ja toteamaan muutostarpeet. Osa huomaa vasta muita kuunnellessaan, että minäkin olisin voinut ehdottaa vielä lisää muutoksia. Osa toiveista paukkuu alas hitas-rakennuksen hintakatosta ja joutuu myötämäen sijaan vastatuuleen saman tien.
Yksi on kuitenkin varmaa. On syytä olla jo etukäteen ylpeä siitä, että rakenteilla on ainutlaatuinen ja ikääntymisen rajoitteita haastava ja turvalliset puitteet elämälle tarjoava kotitalo, Helsingin Kotisatama.
Marjut Helminen
 Alkuhuumassa Milanossa hukattiin yksi kamera ja aurinkolasit |
 Cinque Terren yksi viidestä kalastajakylästä - nykyisin massaturismin kourissa |
 Täältä näki koko Firenzen! |
Mummot reilaamassa
eli kokemuksia elämän ensimmäisestä reilimatkasta kuudenkympin paremmalla puolella
On heinäkuun 14. päivän ilta. Kahdella entisellä työkaverilla on treffit Milanossa ja edessä kaksi viikkoa yhteistä matkailua Italiassa, yösija varattuna kahdeksi yöksi Milanossa ja sovittu käynneistä muutamissa kaupungeissa, jotka kiinnostavat kumpaakin, sekä sopimus yöpymisestä edullisesti. Repussa on eläkeläisten InterRail Global Pass, joka oikeuttaa 22 päivän aikana kymmeneen junamatkapäivään. Molemmat ovat jo kuluttaneet lippua vähän lomaillessaan omilla tahoillaan lastensa perheiden kanssa tulomatkalla.
Matkalaisia taitaa vähän jännittää. Miten kaikki sujuu matkatoverin kanssa? Moni oli varoitellut täpötäysistä junista, vaikeuksista löytää majoitus vilkkaimpaan loma-aikaan. Moni pyöritteli myös päätään epäileväisenä, että yli kuusikymppinen voisi nauttia matkasta, joka ei takaa vähintään mukavaa sänkyä eikä valitusosoitetta, jos palvelu ei pelaa.
Jännitys suli yhtä nopeasti kuin ensimmäinen italialainen jäätelö suussa kutkutellen mukavasti makuhermoja. Jäätelöä ja litroittain vettä kuluikin joka päivä jatkuvassa yli 30 asteen helteessä. Jokainen uusi jäätelömaku oli ehkä vielä parempi kuin edelliset. Samoin jokainen uusi matkapäivä oli vähintään yhtä antoisa kuin edellinen.
Tuttujen varoitukset olivat turhia, kelpo yömaja löytyi netin avulla kustakin uudesta kaupungista, eikä sovittu budjettikaan ylittynyt. Firenzessä yövyimme kolme yötä vanhan mamsellin hoteissa kristallilampun alla. La Speziassa onnistuimme varaamaan yömajan keskeltä ei mitään, yli puolen tunnin bussimatkan päästä kaupungista, johon oli tarkoitus asettua kahdeksi yöksi Cinque Terre- vierailua silmälläpitäen. Kun bussi jätti meidät väärällä pysäkillä kyydistä, ei se ehtinyt kauas, kun jo pysähtyi uudelleen ja huolehtivainen kanssamatkustaja huuteli, minne oikein olemme menossa ja komensi takaisin kyytiin. Olisikohan meillä suomalaisilla vähän oppimista italialaisilta?
Junatungokseen jouduimme ainoan kerran pikkumatkalla Cinque Terren retkellä. Sen sijaan italialainen lakko aiheutti pari mutkaa matkaan. Sen seurauksena esittelimme matkalaukuillemme Pisan kaltevan tornin. Mutta kävihän laukku oivasta jakkarasta, kun helle uuvutti. Toisen junalakon ansiosta saimme paluumatkalla ihailla jylhiä alppimaisemia linja-autosta, joka kuljetti meidät Veronasta Insbruckiin.
Ainoa huumoria koetellut yllätys tuli kotimatkalla laivalla, kun sinne pääsimme vasta tuon TrenItalian lakon takia aamuyöllä. Olimme luottaneet siihen että voimme laivalla päättää, jaksetaanko matkata kaksi laivayötä lepopaikoilla vai otetaanko hytti. Aamuseitsemästä matkaa tehneille eivät lepo-osastot houkutelleet, kun toisessa valvoi hilpeä venäläisseurue ja toisessa nukuttiin pitkin poikin lattioita tuoleilta revityillä tyynyillä. Kun meille kerrottiin että laiva on aivan täysi, hyytyi mummojen hymy ensimmäisen kerran. Yhden epäonni koituu kuitenkin usein toisen onneksi. Luksushytin varannut perhe ei ehtinyt laivaan ja hytti myytiin meille reilulla alennuksella. Olihan se jo kertaalleen maksettu ja taisimme olla aika säälittävän oloisiakin. Niin ylellisesti, suuressa keulahytissä aamuaurinkoa ihaillen emme olleetkaan ennen matkanneet. Niinpä tulimme kotiin kaksi viikkoa Milanon treffien jälkeen levänneinä ja saunapuhtaina, ihan kuin olisimme viettäneet rennon rantaloman, mutta repussa huikea määrä kokemuksia ja hauskoja muistoja.
Otettuja askeleita jäi taakse enemmän kuin edes kuvittelimme jaksavamme mutta hiilijalanjälkiä vähän. Kokemus oli niin antoisa, että uusi reilimatka alkaa jo kummitella mielessä. Kirkkaimpina verkkokalvolle piirtyy iki-ihana Firenze, viehättävä Lucca, jonka otimme haltuun pyöräillen ja matkan loppuhuipennuksena Aida Veronan roomalaisten vallan aikainen areena. Moni alkuperäisellä listalla olleista kaupungeista jäi vielä käymättä, ja niin moni maku - eikä vain jäätelö - maistamatta, joten kenties mummot reilaa taas.
Matkareittimme: Keski-Euroopan läpi Milanoon, La Spezia - Cinque Terre - Lucca - Pisa - Firenze - Verona, josta Euroopan halki kotiin.
Terttu Fält ja Leena Vahtera
Julkaisupäivä 23.8.2012
Minäkö muka eläkeläinen?
Kuntoliikuntaliiton toiminnanjohtaja Jorma Savola huomautti vuosia sitten häntä haastatellessani, että ihmisen ”parasta ennen” päivä tulee siinä 35 ikävuoden paikkeilla. Olin viisikymppinen ja myhähtelin heitolle.
Viidenkympin rajapyykin mentyä hain lääkereseptiä ja totesin lääkärille: ”Nyt tiedän, mitä tarkoittaa vastenmielinen keski-ikäinen ämmä.” Iän karttuessa mieluisat työt hoituivat edelleen helposti, mutta epämieluisiin työtehtäviin tarttuminen stressasi vuosi vuodelta yhä pahemmin.
Ihminenhän on ainoa eläin, jolla on edessä vanhuuselämä. Muiden eläinten kohtalona on karsiutua luonnonvalinnan myötä pois ennen muuttumista vastenmielisiksi kärisijöiksi. Eläimistä sellaisia löytyy yleensä vain, kun ihmisellä on näppinsä pelissä. Tunsin kerran terrierin, joka ei joutunut metsästämään ravintoaan, sai asua kodin lämmössä ja oli pitkän elämän selästä melkein kaljuksi kuluttama. Se oli pääsääntöisesti pahantuulinen ja kun se oli vaappunut reumaattisin jaloin vaahteran alle, puu pudotti lehden sen selkään. Se sai hillittömän raivokohtauksen ja koko sen keho vapisi raivosta pitkään.
Minä luulin kuuluvani muihin eläimiin. Niinpä yllätyksenä tuli luokkatoverini Päivin uudenvuodenvalvojaiskysymys, milloin jäätte eläkkeelle. Hän, minua pari vuotta nuorempi oli jäämässä intoa puhkuen 60 täytettyään pois työelämästä. En ollut edes ehtinyt ajatella moista ja tunsin pikkuista tyytyväisyyttä siitä, että asia oli niin.
En kuulu siihen ihmisjoukkoon, joka on siinä määrin työholisti, että putoaisi tyhjän päälle työuran loputtua ja siksi roikkuisi kynsin, hampain työelämässä. Mietin ääneen, mitä sitten tee, kun olen remontoinut kesämökin. Poikani huomautti: ”Marjut, olen ihan varma, että kyllä sinä jotakin keksit.” Nuoriso on niin paljon fiksumpaa kuin vanhempansa.
Vähitellen alkoi silti tuntua, että työ estää ajan käytön hyviin harrastuksiin ja oivalsin, että olen saavuttanut iän, jolloin voin ryhtyä nostamaan vuosikausien raadannalla maksettuja eläkemaksuja. Vieraalta ei tuntunut myöskään ajatus liittyä Aktiivisiin Senioreihin.
Ensimmäiseen kokoukseen tullessani katselin Loppukirin, Arabianrannan yhteisöllisen senioritalon hienoa yhteistilaa, korkealle kohoavia moderneja ikkunoita, vaaleita pöytiä… Sitten katse laski pöytien ääressä istuviin ihmisiin, harmaisiin hiuksiin, ikääntyneisiin piirteisiin ja hätkähdin. Mitä? Minäkö kuulun tähän joukkoon? Minähän olen edelleen se nuori nainen, joka menee, eikä vitkastele. Näin kuvajaiseni salin ikkunassa, sulauduin selkeästi joukkoon.
Jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että sisäisen minän, sen jonka ikä on ikuisesti 35 – 40 vuotta, näen vain minä, ehkä joku muukin – nuoruudesta asti minut tuntenut – välähdyksenomaisesti.
En ollut tullut ajatelleeksi, että Seniorit ovat eläkeläisiä. En ollut ajatellut, että he olisivat vanhoja. Eivätkä he sitä olekaan, kunnes ovat todella vanhoja. Vanheneminen on yksilöllistä. Aktiivisten Senioreiden ajatuksena on tehdä yhdessä mielekkäitä arjen asioita ja näin pitää yllä omaa toimintakykyä mahdollisimman pitkään.
Loppukirin asukkaat ovat kertoneet meille tulevan Kotisatama-talontuleville asukkaille siitä, mitä joka kuudes viikko keittiötöissä tarkoittaa käytännössä. ”Se muuttaa arjen lineaarisesta sykliseksi”, sanoi Loppukirin hallituksen jäsen Marja Dahlström. Joka kuudes viikko, jolloin jokainen talon asukas osallistuu ruoanvalmistukseen, tiskaukseen ja tilojen siivoukseen, aktivoi sekä kehoa että mieltä. Arkiryhmässä keskustellaan, toimitaan, ollaan hyödyllisiä, annetaan ja saadaan. Toiminta ei ole passiivista vastaanottamista, konsertissa tai teatterissa käyntiä, television katselua tai lenkkeilyä. Se on tavoitteellista toimintaa, maukkaan ruoan valmistamista toisille, liikkumista, lihas- ja aivotoimintaa sekä sosiaalisia kohtaamisia. Se on oman elintilan haltuunottoa siistimällä omaa taloaan. Se on hauskan pitoa ja hyödyksi oloa.
Sellaiseksi eläkeläiseksi minäkin isona haluan.
Marjut Helminen
marjut.helminen@welho.com
Julkaisupäivä 8.8.2012
Kierreportaat
Kun viisi vuotta sitten ostin asunnon, ei tarjontaa haluamistani asunnoista juurikaan ollut. Asunnon pohja on kuitenkin aivan erinomainen ja valoa on riittävästi, eivätkä hoitokustannuksetkaan päätä huimaa. Kotitalo sijaitsee aseman vieressä, junalla keskustaan pääsee alle 15 minuutissa ja joka suuntaan on bussiyhteyksiä. Palvelut, terveyskeskusta myöten, ovat kävelyetäisyydellä ja ikkunan takaisessa koivussa mustarastas ruokkii poikasiaan.
Tyytyväisyyttä kesti jonkin aikaa. Sitten jouduin myöntämään, että on pakko muuttaa vielä kerran. Syynä on porraskäytävä. Vanhojen sanomalehtien taakkaa kantaen sijoittelin jalkateriä portaille niitä näkemättä. Joka kerta tavaroita alas kantaessani minusta tuntuu, että putoan. Kaksi kertaa 16 kierreporrasta ei ole paljoa, mutta riittävä neliraajahalvaukseen, pienemmistä murtumista puhumattakaan. Alas mennessä taakat tuottavat toistuvasti saman putoamisen tunteen. Näin ei pitäisi olla, minähän liikun, voimistelen ja treenaan tasapainoani.
En tiedä, kuka suunnitteli 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa betonitaloihin nämä kierreportaat, mutta uskon, että jos hänellä on yhtään älliä päässään, hän ei itsekään halua nimeään historian kirjoihin eikä kasvojaan yleiseen tietoon. Varmasti niillä säästettiin tilaa ja kustannuksia. Tunnen myötähäpeää suunnittelijaa kohtaan, kun liu’utan kyynärpäätä tukea hakien alas horjuessani. En ole keksinyt vielä sopivaa rangaistusta. Joskus suunnittelijan rangaistuksen keksiminen on helppoa. Minulla on todella tyhmästi suunniteltu purkinavaaja, jolla saa takuuvarmasti purkista nesteet vähintään pöydälle, ellei vaatteilleenkin. Jos tapaisin joskus sen suunnittelijan, ostaisin vielä kaksi avaajaa lisää ja arvatkaapa, minne ripustaisin kaikki kolme killumaan?
Ymmärsin jo kohta, että olisi kannattanut kuunnella sitä opettajaa, joka uskoi, että epäonnistun viiltävästi elämässäni, jos kynä ei ala pysyä oikeassa kädessä. Portaita ylös kiipeäminen ei tuota ongelmia, koska kierto on aivojeni näkökulmasta oikeaan suuntaan. Mutta alas joudun tulemaan oikeakätisen kiertoa. Minua rangaistaan jälleen kerran vasenkätisyydestäni.
Hei, vasenkätinen tai ei, vielä ikääntyneenäkin haluan esteettömän poistumisen kodista ihmisten ilmoille!
Aloin jälleen tutkia asuntoilmoituksia ja seurata asuntojen hintoja, mutta mikään tarjottu ei tuntunut omalta. Vuoden 2011 joulun jälkeisinä päivinä jouduin sattumoisin Aktiivisten Senioreiden verkkosivuille. Kalasatamaan oltiin aikeissa rakentaa yhteisöllinen seniorikerrostalo. Taloon suunniteltaisiin yhteistiloja, asukkaat valmistaisivat arkiruoan toisilleen, tilat siivottaisiin yhteisvoimin. Mutta jokaisella olisi oma asunto ja myös oma rauha. Tämä on minun juttuni! Täytin saman tien jäsenhakemuksen. Ilahduin vielä enemmän, kun puhelin soi pian hakemuskaavakkeen jättämisen jälkeen ja minut kutsuttiin henkilökohtaisesti keskustelutilaisuuteen. Olin täynnä optimismia ja toimintatarmoa. Siitä, mihin jouduin, seuraavissa blogeissa.
Marjut Helminen
marjut.helminen@welho.com
Julkaisupäivä 14.6.2012