Blogiarkisto
Koit syövät äidin kirjat
Lapsuudenkodissani opetettiin arvostamaan kirjoja. Joskus ostettiin jopa nahkaselkäisiä, jostain syystä. Kenties siten saatiin painavampaa tekstiä. Ostettiin myös juhla- ja korupainoksia jo luetuista kirjoista. Kirjat tuuletettiin, etteivät koit söisi niitä. Tämä tapahtui aina koulujen päätyttyä kun lapsityövoimaa vapautui kesälaitumille. Meillä oli sali, jossa yksi seinä peittyi kirjahyllystä. Herrasväellä näin jopa oman huoneen, kirjaston, kirjoja varten. Näitä huoneita kutsutaan nykyään IT-centereiksi.
Tiukan kotikasvatuksen takia minullekin on kertynyt suuri määrä kirjoja. Ne toimivat hyvänä äänieristeenä, naapurilla kun on makuuhuone kirjahyllyseinän toisella puolella. Kotisataman kotiini kaikki kirjani eivät mahdu. Ystävättäreni väittää asian olevan asennekysymys, olkoon oikeassa.
Olen pikkuhiljaa kantanut kirjoja kirjaston vaihtohyllyyn, josta ne kyllä ovat nopeasti kadonneet kenties luettaviksi. Joillekin olen jättänyt pitkiä jäähyväisiä lukemalla ne ensin. Viipurilaisesta kulttuurielämästä kertova kirja jäi hyllyyn, en aio siitä luopua. Voi olla että löytyy muitakin jotka on pakko ottaa mukaan Kalasatamaan. Otavan Iso tietosanakirja (17 osaa) lähtee mukaan. Lukemaan oppiessani vanhempani lakkasivat tietämästä. Heillä taisi olla heikko itsetunto. Kun kysyin jotain, isä vastasi:”Katso tietosanakirjasta!”. Kavereitteni vanhemmat kyllä osasivat vastata lastensa kysymyksiin. Olen käyttänyt tätä kirjasarjaa 60-vuoden ajan. Myydäkin olen kirjoja yrittänyt mutta huonolla menestyksellä. Yhdestä historiikista sain 80 €. Aika hyvin, mutta se on toistaiseksi ainoa myyty kirja.
Nykynuorten kotikasvatus ei ole samanlaista kuin ennen. Ei arvosteta kirjaa, ei pokkaria eikä edes nahkakantista. Matkoilla olen nähnyt nuorilla pokkareita lentokoneessa. Joululahjaksi ostin 14-vuotiaalle erinomaisen mukavan kirjan. Avattuaan paketin hän vaan vilkaisi kirjan kantta, siirsi sen syrjään ja jatkoi Tabletilla pelaamista. Lahjakirja oli muutenkin kuin sisällöltään mielenkiintoinen, se oli painettu Kiinassa. Ihan suomalainen kirja.
Hesarissa oli kirjoitus kirjojen myynnin vähenemisestä. Kirjatyöntekijäparat. Heillä on ollut monta rakennemuutosta historiansa aikana. 70-luvulla uudelleenkoulutettiin kaikki osaamaan uutta tekniikkaa. Nyt ei enää voi tehdä niin. Kirjakauppiaat joutuvat myymään eioota ja lopuksi koko myymälänsä. Puhumattakaan huonekaluteollisuudesta ja – kaupoista. Puutakaan ei osteta kun ei tarvita kirjahyllyjä. Kirja on vuosien päästä harvinaisuus ja keräilykohde. Aion kuitenkin jatkaa kirjojen jakamista sinne tänne. Uuteen kotiin mahtuu nippanappa kahdeksan hyllymetriä. Kenties otan sen verran mukaan perinnöksi jälkipolville.
Terttu Peltonen
13.2. 2014
Julkaisupäivä 13.2.2014
Pienillä muutoksilla asuminen helpommaksi
Helsingin Metropolian ammattikorkeakoulu käynnisti muutama vuosi sitten hankkeen, jonka avulla etsitään keinoja tukea ja helpottaa ikääntyvien itsenäistä kotona asumista. Tavoitteena on tunnistaa ja ennakoida asumisen riskejä ja tukea kotona selviytymistä. Metropolia on valmistanut työn tuloksena hyödyllisen oppaan, jonka toivoisi tulevan tutuksi kaikille, jotka suunnittelevat, rakentavat ja kunnostavat taloja ikääntyville.
Kahdesta hankkeen kohteesta toinen on ollut Helsingin Loppukiri -talo. siellä kohteina olivat yhteistilat, asuntojen valaistusolosuhteet ja asukkaiden toiminnallisen näkökyvyn huomioivat ratkaisut.
Monet muutossuosituksista ovat sellaisia, että ne olisi syytä ottaa huomioon ja ikääntyville taloja suunniteltaessa. Ne eivät aiheuta suuria muutostöitä tai kalliita kustannuksia. Jälkeenpäin tehtyinä muutokset kuitenkin maksavat enemmän.
Tutkijat kiinnittävät huomiota ulko-ovien edessä olevien askelmien ja suurten lasipintojen merkitsemiseen niin, että ne on helpompi havaita. Suunnittelussa olisi syytä muistaa asentaa kaiteita, tartuntakahvoja, näköopastimia ja mattapintaisia kontrasti- ja huomioraitoja. Jo etukäteen voisi myös poistaa piha-alueilta turhat eritasot, tai jos niitä on, niiden reunan tulisi erottua selvästi.
Ovien aukeamiskätisyydet ja avausnappien asentaminen riittävän alas pyörätuoleilla liikkujia ajatellen eivät nekään vaadi muuta kuin harkintaa suunnitteluvaiheessa. Sama koskee riittävää valaistusta ja ulkovalojen asettelua niin, että kompastumisvaaraa ei ole pimeälläkään.
Seinäpintojen kontrastien korostaminen käyttämällä värejä auttaa heikkonäköistä löytämään hissien ovet ja napit. Valkoinen ympäristö on kieltämättä tyylikäs, mutta siinä on vaikea hahmottaa kiintopisteitä, jotka helpottavat suunnistamista. Kiviportaatkin ovat kauniit ja tyylikkäät yksivärisinä, mutta eivät aina turvallisimmat mahdolliset. Portaiden havaitseminen sekä portaita laskeuduttaessa että kiivettäessä on tärkeää ja sitä voidaan auttaa värilistoin.
Saunassa turvallisuutta lisätään paitsi sillä, että tilaa on riittävästi, myös valaistuksen avulla, esimerkiksi portaiden etureunan listojen alle asennetuin ledvalolistoin.
Toivottavasti mahdollisimman monet Loppukiriä koskevista muutossuosituksista toteutuvat Kotisataman talon kohdalla jo saman tien.
Marjut Helminen
2.2. 2014
Julkaisupäivä 3.2.2014
|
Julkaisupäivä 2.11.2013
YHTEISÖLLISYYS JA KOTISATAMA-TALON ARKI
Toukokuun alussa pidetyssä Kotisatama-talon yhteisöllisyysryhmän kokouksessa jokainen vastasi puheenjohtajan kysymykseen mitä yhteisöllisyys on ja miten sen pitäisi näkyä Kotisataman arjessa.
Asiaan on toki etsitty vastauksia aiemminkin ja jokainen asunnon talosta varannut on sitoutunut allekirjoittamalla asukassopimuksen tiettyihin periaatteisiin. Yksinkertainen ajatus yhteisestä ruokailusta arkisin ja yhteisten tilojen siivoamisesta omin voimin ovat yhteisöllisyytemme perustana. Yhteisöllisyys kumpuaa arjen teoista. Se ei ole poliittista, uskonnollista tai ideologista, vaan käytännöllistä toimintaa, kuten ruoanvalmistusta yhdessä.
Keskustelussa todettiin, että yhteisöllisyys on asenne, halutaan tehdä yhdessä ja oma panos on ehkä vähän ylikin sen, mitä tehtävät edellyttävät. Tällaisesta asenteesta kumpuaa myönteinen ilmapiiri. Niinpä seuraava puheenvuoron käyttäjä jatkoikin, että tekemisen ei pitäisi olla tiukkapipoista puurtamista, vaan hauskaa ja rentoa puuhailua. On tärkeää, että jokainen voi säilyttää yksilöllisyytensä. Ei pitäisi kokea taakaksi sitä, että joskus joutuu tekemään suurimman osan jostakin hommasta.
Yhteisen arjen hengen pitäisi olla sallivaa niin, että jokainen antaa sen panoksen, johon pystyy. Kaikkihan eivät ole yhtä hyväkuntoisia tai osaavia. Yhdeltä sujuu yksi, toiselta toinen tehtävä. Siksi erilaisuuden kunnioittamisen ja siitä iloitsemisen, itsen ja muiden kunnioittamisen tulisi näkyä elämässämme.
Yhdessä tekemällä opimme tuntemaan toisemme ja ehkä myös ymmärtämään, miksi yksi tekee homman näin ja toinen taas noin. Siinä opitaan erilaisuuden hyväksymistä.
Kotisatamaan tulevien lähtökohdat ovat erilaisia, ihmisinäkin olemme erilaisia ja on tärkeää, että voimme säilyttää oman erilaisuutemme, että jokainen tuntee, että häntä halutaan pitää mukana, oli hän sitten introvertti tai ekstrovertti. Ne, jotka hakeutuvat yhteisölliseen senioritaloon ovat varmasti sitoutuneita ja nimenomaan tällaista elämänmuotoa haluavia.
Sääntöjä on voitava tarkastaa ja kehittää matkan varrella. Tänään yhdenlainen järjestely ei ehkä vastaakaan yhteisiä tarpeita vuoden, parin päästä.
Ikääntyminen tuo mukanaan helposti pidättäytymisen tutussa ja turvallisessa. Voimme miettiä järjestelyjä, jotka vievät itse kunkin aina silloin tällöin epämukavuusalueelle. Se pitää virkeänä ja antaa mahdollisuuden uuden kokemiseen.
Vaikka olemme hakeutumassa yhteisöön, haluamme säilyttää yksityisyytemme. Oma asunto, johon ei tulla kutsumatta, tarjoaa siihen mahdollisuuden. On voitava vetäytyä omaan rauhaan ja on voitava itse arvioida, mihin on valmis ja mihin ei sovitun minimin lisäksi.
Tässä yhteistoiminnassa on toiveena kuulla ja tulla kuulluksi, pyrkimyksenä toimia sovinnollisesti ja sovitellen, ei pakottamalla. Yhdessä tekemällä voidaan saada kaikkien taidot käyttöön. Olemme valmiita antamaan ja ottamaan. Pyrimme ilmapiriin, jossa jokainen kokee itsensä samanarvoiseksi kuin muut, tulee ymmärretyksi ja kuulluksi.
Marjut Helminen
12.5. 2013
Julkaisupäivä 16.5.2013
Ajatuksia kokouskäyttäytymisestä ja sosiaalisesta löysäilystä
Sosiaalisen löysäilyn käsite syntyi, kun ranskalainen Maximilian Ringelmann tutki vuonna 1913 kärryjen eteen valjastetun hevosparin suoritusta. Yksin hevonen veti tehokkaammin kuin kaksin. Sitten Ringelmann pani ihmisiä vetämään köyttä. Kaksistaan köyttä vetävät käyttivät kumpikin keskimäärin 93 prosenttia yksinäisen vetäjän voimasta. Jos vetäjiä oli kolme, suoritus laski 85 prosenttiin.
Sosiaalista löysäilyä esiintyy myös esimerkiksi kokouksissa. Mitä suurempi ryhmä, sitä vähemmän osallistutaan yksilönä. Kun kokouksissa yksi ryhtyy dominoimaan, käyttää suurimman osan puheenvuoroista ja jankuttaa yhtä ja samaa, muut vetäytyvät. Joko ollaan kohteliaita ja annetaan sen yhden höyrytä. Tai sitten ajatellaan, että minä en jaksa tällaista, en osallistu, jos tämä meno jatkuu ja vetäydytään vielä lisää.
Kokouksen ja yhteisön hyvän fiiliksen pilaajalla on tietenkin vastuunsa typerästä käyttäytymisestään. Mutta vastuu on myös sosiaalisilla löysäilijöillä, jotka eivät kanna vastuutaan ja pane hanttiin, käytä vaikuttamismahdollisuuksiaan terrorisoijan kuriin saattamiseksi.
Osa kokousten osanottajista tuntee ujoutta, eikä halua tai osaa puhua ison joukon edessä. Se on hyvin ymmärrettävää. Ymmärrettävää on myös, että halutaan käyttäytyä hyvin ja kohteliaasti. Mutta pidättäytyessään ihminen piiloutuu ryhmän joukkoon ja vastuu liukenee.
Suuren osanottajamäärän kokoukset voitaisiinkin järjestää toisin: jaetaan porukka ryhmiin, joissa jokaiselta pyydetään vuorotellen mielipidettä käsiteltävänä olevasta aiheesta, joka voi olla vaikkapa tulevan kotisatamayhteisömme keskustelukulttuurin säännöt, päätöksentekojärjestelmä tai arkiryhmien toimintaperiaatteet. Ryhmästä yksi esittelee yhdessä kootut ajatukset. Yksittäisten osanottajien dominointi vähenee ja ujotkin uskaltautuvat ääneen pienemmässä joukossa.
Tutkimusten mukaan ryhmissä tehdään toisaalta riskialttiimpia päätöksiä, ollaan yhdessä radikaalimpia kuin yksin. Osanottajat tuudittautuvat ajatukseen, että eivät kanna vastuuta yksin, vaan yhdessä. Ryhmien haittoja voidaan kuitenkin lieventää, jos yksilöiden suoritukset saadaan organisatorisin ratkaisuin mahdollisimman näkyviksi. Pienryhmätyöskentelyssä on sekin hyvä puoli, että pienessä porukassa oppii paremmin tuntemaan naapurit ja niissä myönteisen hengen luominen on helpompaa ja muiden fiiliksen pilaaminen vaikeampaa.
Marjut Helminen
(Lähde: Ralf Dobelli: Selkeän ajattelun taito, Helsinki 2011)
Julkaisupäivä 11.4.2013
LOPPUKIRI, ROVIO, SATAMA...
Aktiiviset Seniorit kultamunaa hautomassa
Brittiläisen arvostetun talouslehden, The Economistin 2. helmikuuta ilmestyneen numeron teemana ovat pohjoismaat ja niiden menestyksen salaisuus. Iloisena yllätyksenä lehti nostaa Loppukirin sellaisten uusien miljoonahautomoiden kuin Rovion ja Sataman rinnalle pohjoismaiden tämän hetken kaikkien kiinnostavimpina innovaatioina. ”Suurin osa alueen kaikkein kiinnostavimmista yrityksistä toimii teknologiaspektrin matalassa päässä”, kirjoittaa lehti.
”Suomalainen yksityinen taloyhtiö Asunto Oy Helsingin Loppukiri on rakentanut Helsingin esikaupunkiin taloyhteisön, jonka ideana on auttaa ihmisiä auttamaan itseään. Asukkaat osallistuivat aktiivisesti sekä talon, sen yhteistilojen (jotka sisältävät saunat ja liikuntasalin), että asuntojen suunnitteluun. Enemmistö omistaa osakkeensa. Talo pyrkii rakentamaan tasapainon yksilöllisen ja yhteisön elämän välille. Asukkaat syövät yhteisen aterian kerran viikossa (tässä on virhe: p.o. viisi kertaa viikossa) ja osallistuvat yhteisön hankkeisiin aina halutessaan”, The Economist kirjoittaa.
Aktiiviset Seniorit perustettiin vuonna 2000 edistämään ikääntyvien ja vanhusväestön hyvinvointia, terveyttä, omatoimisuutta sekä mielekästä elämää. Konkreettisesti tavoitteita edistetään ennen muuta talohankkein, joista Loppukirin talo Arabianrannassa on tarjonnut mahdollisuuden yhteisöllisen elämäntavan kehittämiseen yli kuusi vuotta ja seuraava hanke, Kotisataman talo Helsingin Kalastamassa valmistuu vuoden 2015 syksyllä.
Järjestön ajasta valtaosa on viimeisen vuoden aikana mennyt rakennustoiminnan konkreettisten asioiden pohtimisessa. Nekin asiat on hoidettava, mutta valmistauduttaessa Aktiivisten Senioreiden vuosikokoukseen on itse järjestössä syytä suorittaa ”uskonpuhdistus”. Tajuammeko arvomme vasta kun sen meille kertoo yksi maailman arvovaltaisimmista talousjulkaisuista? Me haudomme todellakin kultamunaa: väestön ikääntyessä ja kolmannen elinkauden pidentyessä tarvitaan osallistavia muotoja elämän järjestämiseen. 1950 -60-lukujen seniori-ikäisten kokemus ulottuu mitä moninaisimpiin tietoihin ja taitoihin. Me olemme ensimmäisiä sukupolvia, jotka osaavat ja voivat hyödyntää hankkimaansa pääomaa mielekkään elämän innovaatioihin.
The Economist –lehti pitää pohjoismaiden hallintojen menestyksen salaisuutena luottamusta tuntemattomiin ja uskoa yksilönoikeuksiin. Nämä arvoit vallitsevat myös mikrotasolla, kun rakennamme senioreiden yhteisöjä talotoiminnan avulla. Uskomme kolmannen elinvaiheemme rikastuvan ja lisäävän terveyttä, kun liittoudumme tuntemattomien kanssa demokraattisesti rakentuvassa yhteisössä. Konseptihan on loppujen lopuksi yksinkertainen: jokainen asukas osallistuu tasavertaisesti yhteisön perustoimintoihin, arkiaterian valmistamiseen ja yhteisten tilojen pitämiseen siisteinä. Kaikki muu – kuorotoiminta ja lukupiirit tai muut kulttuuritapahtumat, askartelukerhot, matkakerhot ja monet muut ovat ylimääräistä bonusta ja niihin voi osallistua, jos mieli tekee.
Loppukirin kokemus osoittaa, että arkiryhmiin osallistuminen pitää virkeänä ja pidentää aktiivista elämää, vaikka toisaalta tuo kuoleman lähemmäs jokaista. Mutta kun Loppukirissä on kuoltu, on tähän mennessä kaaduttu lähes saappaat jalassa.
Yhteisöllisessä talossa on mahdollisuutensa ja vaaransa. Elämä voi olla rikasta, turvallisuutta lisäävää ja elinpiiriä avartavaa. Jos yhteisössä aletaan kytätä ja holhota, kaikki se tuhoutuu helposti. Päätöksenteko ei ole helppoa. Aina on joku, joka haluaa päästä vähemmällä toisten kustannuksella ja joku, joka innokkaana ja omien näkemysten oikeutukseen liikaa luottavana yrittää ottaa liian suuren roolin. Luottamus muihin ja jokaisen yhteisön jäsenen tasavertaisuus kaikessa päätöksenteossa ovat avain terveen yhteisön rakentamiseen ja ylläpitoon. Luottamus on myös avain iloon ja hauskaan arkeen.
Marjut Helminen
The Economist on viikoittain ilmestyvä arvostettu talouteen ja kansainvälisiin asioihin keskittyvä englanninkielinen aikakauslehti, jota julkaistaan Lontoosta käsin. Se levikki on noin 1,2 miljoonaa.
Marjut Helminen
marjut.helminen@welho.com
Julkaisupäivä 10.2.2013
KOHTI KEKOA!
Helmikuun Aktiivisten Senioreiden jäsenillassa12.2. kuuntelemme kahta tamperelaisarkkitehtia Anna Helamaata ja Riikka Pylvästä, jotka ovat tutkineet yhteisöllisen asumisen muotoja Suomessa ja Pohjois-Euroopassa. Heidän julkaisustaan Askeleita kohti yhteisöasumista -
Selvitys yhteisöasumisen muodoista ja toteuttamisesta voi tehdä sen johtopäätöksen, että Aktiiviset Seniorit -järjestömme on aallon harjalla yhteisöllisten hankkeiden kehittäjänä.
Elinikä pitenee ja yleinen terveydentila on aiempaa parempi. Työiän ja vanhuuden väliin on syntynyt uusi ikävaihe, ns. kolmas ikä, joka on aktiivisen toiminnan ja osallistumisen aikaa.
Tutkijat toteavat, että Suomessa ikääntyminen on eurooppalaisittain kärkitasoa
yhdessä Saksan ja Italian kanssa. Yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä on tällä hetkellä 18 %. Vuonna 2020 osuuden arvioidaan olevan jo 23 % ja vuonna 2040 26 %. Samalla aikavälillä työikäisten (15 – 64-vuotiaiden) osuus väestöstä pienenee nykyisestä 66 prosentista 58 prosenttiin.
Me, jotka olemme lähteneet mukaan yhteisölliseen asumishankkeeseen haluamme osallistua asumisen ja tarvitsemiemme palveluiden kehittämiseen. Avun tarpeen kasvaessakin toivomme voivamme asua kotona, mutta emme eristettyinä muista.
Eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ikääntyvät ihmiset ovat alkaneet perustaa
itselleen asuinyhteisöjä, jotka tukevat asukkaiden omatoimisuutta ja elämän rikasmuotoisuutta. Yhteisöasuminen aktivoi asukkaita ja ylläpitää kuntoa ja toimintakykyä. Tutkijat käyttivät raportissaan hauskaa ilmaisua Loppukiristä ja vastaavista yhteisöratkaisuista, joissa asunnot ja yhteistilat ovat kaikki sekaisin yhdessä rakennuksessa. Se on keko.
Harrastus- ja muu yhteistoiminta, ja naapureiden kohtaaminen yhteisissä tiloissa on siis kuin muurahaisten touhuilu keossaan, helppoa ja luontevaa. Muurahaisten tehokkuus tulee myös halvaksi. Yhdessä valmistettujen aterioiden ja yhdessä siivottujen tilojen seurauksena palveluiden osto vähenee. Kun ikäännymme ja raihnastumme, ryhdymme varmasti Kotisatamassakin etsimään ratkaisuja hankkia kotiin tarvittavia palveluita yhteisesti. Näin yhteisöasuminen voi pidentää mahdollisuuksiamme hipsutella sukkasillamme oman kodin ja yhteistilojen välillä ja harrastaa mitä moninaisimpia juttuja vielä vauhdin hiipuessakin. Se tarkoittaa elämänlaatua iän karttuessakin.
Niin kauan kun olemme vielä hyvissä voimin ja vireitä, tulemme näkymään ja kuulumaan talomme ulkopuolellakin Kalasataman alueella. Meillä on kaikki mahdollisuudet laajentaa yhteisöllistä tilaa kotitalomme seinien ulkopuolelle ja ottaa ennakkoluulottomasti kaupunkitilaa haltuun. Loppukirissä mummo- ja pappavoimaa on käytetty koko alueen hyväksi muun muassa aktiivisella panoksella liikennesuunnitteluun ja tarjoamalla kulttuuria myös talon ulkopuolisille alueen ihmisille.
Marjut Helminen
marjut.helminen@welho.com
Julkaisupäivä 3.2.2013
ARJEN MURTAJAT
Joulukuisena lauantai-aamuna pirteä Aktiivisten Senioreiden joukko kokoontui Loppukirin keittiöön jo aamuvarhaisella valmistamaan pikkujoulutarjouksia illan juhlaan. Pöytiä pidennettiin ja ne koristeltiin metsästä haetuin puolukanvarvuin ja kaupasta ostetuin tulppaanein. Keittiöstä kuului astioiden kolinaa ja monitoimikoneen moottorin lupaavaa surinaa. Silloin tällöin löyhähti lupaavia tuoksuja, kun uunista otettiin joulutorttuja ja glögiä lämmitettiin liedellä.
Aktiivisten Senioreiden kuoro, pukeutuneina punaisiin, harmaisiin ja mustiin viihdytti illan valmistelijoita lauluharjoituksillaan.
Tuntui kuin koko päivä olisi huvennut varkain kun sali jo täyttyi pikkujoulun osallistujista. Puheensorina paljasti, että oli kokoontumassa suuri joukko tuttuja. Mutta suurin osa meistä on tutustunut toisiinsa vasta päättyneen vuoden aikana.
Kotisatama-projektia valmistellessamme olemme monesti keskustelleet loppukiriläisille tuottamastamme häiriöstä. Kiitos heidän pitkämielisyytensä ja vieraanvaraisuutensa saamme kokoontua Loppukirin tiloissa suunnittelemaan tulevan talon monenmoisia yksityiskohtia ja käytäntöjä.
Lyhyiden ohitusten ja satunnaisten kohtaamisten rinnalla on tärkeää, että löydämme aikaa toisillemme. Yhteinen pikkujoulu antoi mahdollisuuden rentoutua yhdessä. Pöytäjärjestyksen arpomisen seurauksena jokainen joutui tai pääsi tutustumaan illan kuluessa taas muutamaan uuteen ihmiseen. Monille tuleville kotisatamalaisille tämä oli ensimmäinen yhteinen pikkujoulu. Loppukiriläiset ovat käyneet läpi useampia tällaisia koitoksia.
Yhteinen nauru ja yhdessä toimiminen yhdistävät ja luovat yhteistä historiaa, muistoja ja tarinoita. Kun taikuri-Mikko ja hänen sulokas avustajansa Fatima esiintyivät, salissa ei näkynyt yhtään nyrpeää naamaa. Kaikki nauroivat sydämen kyllyydestä. Tämä ohjelmanumero on klassikko, joka halutaan nähdä uudelleen!
Marja Dahlström kertoi yhdessä tapaamisistamme, että viikko arkiryhmässä rikkoo rutiineita ja muuttaa loppukiriläisten arjen ajan kulun lineaarisesta sykliseksi. Kotisatamalaiset ovat voineet kurkistaa tämän ajatuksen sisältöön käytännössä. Kuluneen vuoden aikana osa kotisatamalaisista on käynyt auttamassa Loppukirin keittiössä. Ruoanvalmistuksen lomassa olemme tutustuneet loppukiriläisiin ja voineet kysellä talon elämästä. Tarjoamme apua jatkossakin kun odottelemme omaan keittiöön pääsyä.
Me kotisatamalaiset tuomme vuoden 2013 aikana Loppukirin taloon muutakin lisäeloa esimerkiksi yhteisökuvaperehdytyspäivin kevään aikana. Perehdytyksiä on kolme tai neljä keväällä ja syksyllä jatkamme ohjelman toteuttamista. Toivottavasti mahdollisimman moni tulee mukaan. Päivä tarjoaa jokaiselle tilaisuuden esittää omia ja kuulla muiden ajatuksia yhteisöllisestä senioriasumisesta. Jokaiseen perehdytykseen tulee sekä loppukiriläisiä että kotisatamalaisia. Hyödymme toistemme kokemuksia ja tutustumme paremmin.
Emme kutsu kuultavaksi guruja, vaan hyödynnämme omassa joukossa olevaa kouluttajakokemusta ja etsimme tasavertaisina ja elämää kokeneina iloa ja arjen murtamista. Mehän olemme eläkkeellä ja voimme nauttia elämästämme. Eikö siis ole kannattava ajatus etsiä iloista rutiinien murtamista ja uudenlaista yhdessä tekemistä aina kun mahdollista?
Hyvää vuotta 2013 kaikille Aktiivisille Senioreille!
Marjut Helminen
Julkaisupäivä 1.1.2013
Liikkumisen vapaus ja vastus
Jokin aika sitten Loppukirissä järjestettiin liikenneilta. Sen järjestäminen tuli aiheelliseksi, kun talon läheisyydessä alkoi kolmen uuden kerrostalon rakentaminen. Rakennustyö vaati erinäisiä liikennejärjestelyjä: mm. ratikoiden päätepysäkkiä siirrettiin, muutamaankin kertaan, ja jalkakäytävä hävisi kokonaan. Jo aiemmin kadulla oli alkanut liikennöidä bussi 52, joka kulki aikaisemmin Hämeentietä pitkin. Bussille ei kuitenkaan tullut Arabiankadun pohjoispäähän pysäkkiä, jolloin sen uusi reitti olisi palvellut asukkaita. Muutoksista tiedottaminen oli olematonta, itse asiassa sitä ei ollut. Otimme esille myös katujen ja jalkakäytävien talvikunnossapidon, joka on ollut kehnoa, eikä varmasti paranisi uusien järjestelyjen myötä. Halusimme keskustella asiasta hyvissä ajoin ennen uusia lumia.
Illan mittaan ilmeni, että taloja rakentava yhtiö oli tehnyt ehdotukset uusista liikennejärjestelyistä, jotka kaupungin virkamiehet hyväksyivät. Kummallekaan osapuolelle ei tullut mieleen, että pitäisikö järjestelyistä kenties kysyä asukkailtakin. Ruohonjuuritaso antaa usein hyviä vinkkejä.
Loppukirin asukkaat olivat jo keväällä kirjelmöineet kaupungin suuntaan. Viimeisimpään kirjelmään koottiin talon asukkaiden nimiä. Kirjelmät eivät johtaneet mihinkään, niihin ei edes tullut vastauksia.
Siispä toimeen. Asukaskokouksessa päätettiin kutsua kaupungin päättäviä virkamiehiä – etunenässä näistä aihepiireistä vastaava apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri – vierailulle ja järjestää kulmakunnan asukkaille avoin tilaisuus, jossa saataisiin selvityksiä järjestelyistä ja jossa voitaisiin esittää perusteltuja näkemyksiä epäkohdista ja saada tietoa mahdollisista korjauksista.
Täytyy antaa tunnustus kaupungin virkamiesjohdolle: kaikki kysytyt olivat ilman muuta valmiita tulemaan ja jopa ohjasivat edelleen sellaisille vastuullisille henkilöille, joita ei ehkä olisi osattu lähestyä kaupungin kimurantin organisaation kiemuroissa. Mutta rakennusyhtiö otti heti asenteen, että olemme syyttämässä jostakin. Sen mukaan se oli tehnyt kaiken vaadittavan, eikä ongelmia enää sen jälkeen voi olla.
Ilta oli onnistunut. Se oli luonnollisesti vaatinut huolellisen valmistautumisen ja usean henkilön työpanoksen. Noin puolet salin väestä oli talon ulkopuolella, joten saatoimme tällä tavalla ojentaa kätemme yhteistyölle naapurien kanssa yhteisissä asioissa. Kysymykset ja kommentit sinkoilivat ja keskustelu kävi vilkkaana.
Uskoakseni saimme runsaasti tietoa molemmin puolin. Jotkin epäkohdat tulivat selvästi yllätyksenä vastaajille. Huomasi, että heillä ei ollut ollut kaikesta riittävästi tietoa. Jo yhdessä keväisessä kirjelmässä ehdotettiin virkamiesten jalkautumista ympäristöön. Ennen tilaisuuden alkua pari vastaajaa oli kiertänyt paikalla, muilla kotiläksyt olivat osin aika heikosti tehty.
Tosin myös kyselijät saivat tietoa, joka aiheutti hämmästystä. Esimerkiksi talvikunnossapidosta saatiin tulkintaa, joka oli yllätyksellistä. Mutta hyvä kun asia tuli esille. Asian selvittelyä jatketaan. Kun selvyys saadaan, tieto on kummallekin osapuolelle samanlaista.
Yksi suuri oivallus illasta oli sen kaikkinainen toteaminen, että liikkuminen kuuluu meidän perusoikeuksiimme – ainakin tässä maassa. Meillä on perustuslaissa turvattu oikeus vapaaseen liikkumiseen. Se tarkoittaa myös sitä, että pääsee turvallisuuden ja terveyden vaarantumatta kauppaan ja muille asioille. Me täällä Loppukirissä ja te Kotisataman tulevat asukkaat rakennatte hyvää arkipäivää. Siihen kuuluu myös se maailma, joka on kotioven ulkopuolella.
Oivalsi myös sen, että hyvä arkipäivä tarkoittaa samaa kaikille ihmisille iästä riippumatta. Ainakin, kun on kyse liikkumisesta. Me tarvitsemme suojatut kävelyreitit, mahdollisimman monia palvelevat liikennereitit, riittävän valaistuksen ym. Eli ympäristön, jossa voi liikkua niin lastenvaunuilla kuin rollaattorilla.
Ritva Reinboth
Eheät, pärjäävät ja sinnittelijät
Juuri ilmestyneessä väitöskirjassa suomalaiset työikäiset jaetaan kolmeen ryhmään, eheisiin, pärjääviin ja sinnitteleviin. Kun ajattelen omaa työuraani pääasiassa vapaana yrittäjänä, minusta tuntuu, että olin kaikkia kolmea. Joskus tuntui, että kaikki sujui, työn sisältö tuntui mielekkäältä, talous oli tasapainossa ja ideoita pursusi. Toisinaan tuntui, että pärjään kyllä, kunhan hoidan itseäni ja joskus mieli alamaissa jouduin sinnittelemään.
Kun ajattelen itseäni nuorempia kollegoita, jotka kokevat työelämän menossa olevat mullistukset, tuntuu, että olen selviytynyt juuri ja juuri taivaasta tippuvan meteoriitin alta turvaan. Hyväkuntoisena, itseni aktiiviseksi ja aloitteelliseksi tuntevana olen yhtäkkiä tilanteessa, jossa ei tarvitse pärjätä, eikä sinnitellä. Saan ja voin pärjätä, luoda puitteita tuleville vuosille, jolloin voimat tulevat vähenemään ja aloitekyky tulee myös hiipumaan.
Olen ollut monin tavoin onnekas. Se tuntuu jatkuvan, kun valmistaudun yhdessä uusien tuttavuuksien kanssa elämään Kotisatamassa. Esimakua saadakseni olin harjoittelemassa Riitan vetämässä Tillien ryhmässä yhteisöllisen senioritalon, Loppukirin keittiössä.
Yllätyksiä on ollut, kun ei tunne uunin ominaisuuksia ja pannukakku jää keskeltä vähän raa’aksi, tai joutuu maustamaan suurelle joukolle tarjottavan kastikkeen. Eiväthän he kaikki voi pitää voimakkaasti maustetusta kastikkeesta. Vai voivatko?
Miten valmistaa ateriaa joukolle ihmisiä, joista yhdet vaativat joka aterialle lihaa ja toiset ovat vegaaneja tai sairastavat keliakiaa?
Loppukirissä pöydät katetaan kauniisti, maljakoissa on oksia ja kukkia. Tabletit ovat suorassa lautasten alla. Aterimet kiiltävät ja odottavat syöjien saapumista. Ateriaan kuuluu aina pääruoka, salaatti, leipä ja voi tai levite sekä jälkiruoka. Lisukkeena on muiden talon asukkaiden seura ja ateriaa taustoittaa puheensorina.
Ikääntyessä ruoka muuttuu yhä tärkeämmäksi. Se on päivän kohokohta. Mutta toisaalta makuaisti saattaa surkastua elimistön yleisen rappeutumisen myötä. Onko tätä tutkittu? Onko jossakin julkaistu ikääntyvän väestön keittotaidon aarteet –kirja?
Tällaista teosta etsiskellessä on mentävä varmaan vielä muutaman kerran uudelleen Loppukiriin, kokeilemaan eri arkiryhmiin, katsomaan, millaisia ruokia siellä on kehitetty ja mitkä ruokalajit ovat loppukiriläisten kestosuosikkeja. Loppukiriläiset ovat olleet yhteisöasumisen ja yhteisten aterioiden tienraivaajia. Me kotisatamalaiset tulemme perässä ja saamme suurta apua heidän kokemuksistaan. Niistä ammentaminen on hauskaa! Odotan malttamattomana omia säännöllisiä keittiövuoroja, ruokalistojen suunnittelua ja tukkukauppakäyntejä.
Marjut Helminen
Söin muistaakseni D-vitamiinia ja kurkumaa
Tuntuuko muistakin siltä ettei osaa tehdä mitään? Tuntuu kuin olisi ekalla kansakoulussa, innokas ja osaamaton. Miten saa mausteet tasaisesti näin suureen määrään soosia? Tässä äänen lausuttaja toivottomuuden tunteita Muistiliiton Söin muistaakseni -kurssilta, jossa Kotisataman porukka opetteli tekemään terveellistä ruokaa. Jokainen meistä on tehnyt paljonkin ruokaa elämässään mutta opettajan valvonnassa ei tunnu osaavan mitään.
Kurssiaamut alkoivat teoriaosuudella, jossa ravintoterapeutti kertoi terveellisestä ruoasta. Paljon keskustelua syntyi D-vitamiinin käytöstä. Asiassa on monta totuutta. Tohtori H suosittelee 80 ug päivässä. Terapeuttimme sanoi niin suuren määrän oleva vaaraksi, ellei lääkäri sitä erityisesti määrää. Ravitsemusasiantuntijoiden suositus on 20 ug päivässä. Moni meistä söi D-vitamiinia, kuitenkin eri määriä oman gurunsa suosituksen pohjalta. D-vitamiinin tarve on muuttunut bisnesmiesten lypsylehmäksi. Apteekissa oli tarjouskuponki, jolla sai Terveystalosta veren D-pitoisuuden mittauksen 45€ normaalin 65€ sijaan. Esillä oli myös runsaasti erilaisia D-vitamiinituotteita. 50 ug tabletit olivat näkyvästi esillä. Ostakaa! Kukahan niin suurta määrää suositteli? Kauppias.
Myös kalsiumia tarvitaan runsaasti. Se vaikuttaa D-vitamiinin imeytymiseen ja luuston vahvuuteen. Asuin lapsuuteni Lohjan kalkkitehtaan varjossa, jossa kalkki satoi suoraan päälle. Emme nauttineet lisäkalkkia. Nyt pidän huolta siitä että kalkkitabletin lisäksi iltapalaani kuuluu aina juustoleipä.
Sokeri ja suola haurastuttavat luustoa. Makeasta en välitä mutta suolasta en pääse eroon. Kenties runsas juuston syönti peittoaa suolan rappeuttavan vaikutuksen.
En tiennyt että kurkuma on hyvä ravintoaine aivoille. Sain 200 g kurkumaa tuliaisiksi Israelista ja heitin sen parin vuoden päästä biojätteeseen. Joku oli kysellyt kurkumaa lähikaupasta, mutta ei löytynyt. Levittäkäämme sanaa sen terveellisyydestä. Teimme kurssilla siskonmakkarakeittoa, johon laitettiin kurkumaa. Se oli hyvän makuista. Nyt siis googlaamaan reseptejä, joissa käytetään tätä lääkemaustetta!
Uutta oli myös yli 70 vuotiaan painoindeksi. Se on 25-29. Jos jaksan kuunnella terveydenhoitajan naputusta painonpudotuksesta vielä viisi vuotta, olen sen jälkeen normaalipainoinen.
Pääsääntöisesti kotisatamalaiset olivat hyvin perillä terveellisen ravinnon vaikutuksista omaan kehoonsa.
Teimme monta ruokalajia pienissä ryhmissä. Siinä pääsi kysymään neuvoa kaverilta ja opettajalta.
Voisitko maistaa tätä, onko tarpeeksi currya? Ehditkö vahtia tämän kiehumista, menen terapeutin puheille.
Siinä kylvettiin yhteisöllisyyden siemeniä joka suuntaan. Kotisatamassa, tosielämässä, tästä kylvöstä on hyötyä.
Kurssilla oli kolme AS:n ulkopuolista osanottajaa. Heille markkinoimme Kotisatamaa kuten myös opettajallemme, joka oli ammattitaitoinen ja mukava opettaja. Häntä pyysimme erityisesti liittymään porukkaamme ja muuttamaan Kotisatamaan. Hän lupasi tulla ainakin käymään ja vaikka asiantuntijaksi jotta pääsemme alkuun siellä.
Terttu Peltonen
Luopuminen: tuskaa vai vapautusta
'Elämä on kuolemista' lauloi Juice Leskinen laulussaan. Niin on, mutta ennen viimeistä porttia elämä on luopumista - pienistä ja suurista asioista kohdusta hautaan saakka. Elämänkaaren alkupäässä korostuu kartuttaminen, kerääminen ja haaliminen, mutta loppupäässä joutuu hyväksymään sen, että monesta asiasta on luovuttava joko vapaaehtoisesti tai elämänmuutosten ja olosuhteiden pakottamana. Monet meistä ovat jo hyvästelleet työelämän, jotkut ehkä aviopuolison, lapset ovat lentäneet pesästä. Kaikissa elämän vaiheissa, varsinkin sen käännekohdissa, joutuu käymään läpi jonkinasteisen luopumisprosessin. Sen kestettyään saattaa kuitenkin huomata, että luopuminen kannatti - tilalle tulikin jotain uutta ja parempaa.
Näitä pohdiskellen valmistaudun muuttoon Kotisatamaan ja suureen luopumiseen: nykyisestä asunnosta, suuresta määrästä tavaroita, kesämökistä, ehkä autostakin. En ole vielä päästänyt ajatusta täysin tietoisuuteeni. Se vasta tikittää takaraivossa. Milloin on oikea hetki ryhtyä tuumasta toimeen? Käydessämme Hypopankissa keväällä, pankinjohtaja varoitteli jättämästä asunnon myyntiä viime tippaan. Huonot ajat ja talousnäkymien synkkeneminen pidentävät asuntojen myyntiaikoja, ehkä jopa pysäyttävät asuntokaupat joksikin aikaa. Ja sitten sitä ollaan kahden asunnon loukussa niin kuin monet 1990-luvun alussa. Siis nytkö jo alan myydä asuntoani?
Pitäisi kai ensin valmistautua asunnon myyntiin ja muuttoon raivailemalla paikkoja ja karsimalla kaikki tarpeeton. Mutta mikä on tarpeetonta? Olen kokenut monet kerrat, että kun jossain raivauspuuskassani olen uskaltautunut heittämään pois jotakin, niin jo seuraavalla viikolla olisin sitä tarvinnut. Siksi säästän kaiken. Mummonikin jo sanoi, että ”aika tavaransa nautihtee” ja mummon ohjeita olen monessa asiassa noudattanut. Niinpä nurkat ovatkin täynnä tavaraa: mummon muistoja, vanhemmilta perittyä, Hilda-tädin jäämistöä, lahjoja ystäviltä ja työtovereilta, satunnaisia jäänteitä elämän varrelta. Minusta niistä mikään ei ole tarpeetonta. Kaikki kotini esineet kertovat minulla jostakin - ihmisestä, elämänvaiheesta, juhlasta, harrastuksesta. Onko luopuminen hylkäämistä? Hylkäänkö ihmisen, jonka antaman lahjan myyn kirpputorilla? Eräs tuttavani sanoi mennessään myymään äidiltään perimiään kauniita esineitä kirpputorille: ”Jos muistan äitini vain tästä kahvikupista, niin ei hän kovin paljoa minulle merkinnyt.”
Viime talvena jouduin luopumaan yhdestä takahampaasta. Hämmästyin, kuinka vaikeaa se minulle oli. Tarvitsin kolmen hammaslääkärin lausunnon ennen kuin uskoin, että hammasta ei voinut enää korjata. Kun se lopulta oli vedetty pois, olin tietysti helpottunut, sillä vapauduin hammassärystä. Kuka antaisi minulle sellaisen lausunnon, että en tarvitse puoliakaan niistä tavaroista, jotkaovat kertyneet kotiini?
Suomeen on tullut Hollannista ammattikunta, jonka nimi on organizer. Henkilö tulee (maksusta) kotiisi ja alkaa järjestellä paikkoja. Yhdessä radiohaastattelussa organizer ehdotti, että hankit kotiisi kolme suurta laatikkoa: yhteen laitat tavarat joita et varmasti enää tarvitse, toiseen sellaiset joita ehkä vielä käytät ja kolmanteen sellaiset, jotka aiot pitää. Olisikohan tästä menetelmästä apua?
Epäilen, että tavarani päätyisivät 'ehkä vielä' laatikkoon ja siitä sitten takaisin entisille paikoilleen.
Yhteisöllisyystyöryhmässä keskustelimme kerran tästä aiheesta. Ehdotin, että voisimme kotisivujen keskustelupalstalle perustaa ryhmän, jossa kertoisimme saavutuksistamme luopumisen tuskaisella saralla tähän tyyliin: tänään vein UFF:in laatikkoon kellarista kaikki vanhat vaatteet, joita en ole pitänyt viimeiseen viiteen vuoteen, mutta olin ajatellut säästä ne itselleni vanhainkotivaihetta varten - 8 pistettä luopumisesta ja 10 pistettä helpotuksesta.
Pirkko Tarvainen 6.10.2012
ARKIROHKEA ORGANISAATIO
Olen lukenut viime päivinä psykologian lisensiaatti Markku Karman väitöskirjaa Tunnetaito neljässä organisaatiotyypissä - Merkitysten joustavuus yhteisön menestystekijänä (Turun kauppakorkeakoulu).
Siinä käsitellään yritysten selviytymisen menestystekijöitä ja sen keskeisiä rakennusaineita, yhteisöllistä toimivuutta ja yksilöiden optimismia. Karma irtautuu ajatuksesta, että ne olisivat toistensa pelikuvia ja että valmentamalla yksilöitä yhteisö alkaisi toimia toisin. Tällainen yksinkertaistus lähtee siitä, että organisaatiot toimisivat ja kehittyisivät samojen lainalaisuuksien mukaan kuin yksilöt. Uusimmissa tutkimuksissa lähdetään siitä, että yhteisö ei koostu vain yksilöistä, eivätkä yksilöiden yhteenlasketut ominaisuudet muodosta yhteisöä.
Kun aiemmassa tutkimuksessa on tarkasteltu yhteisöjen toimivuutta ja yksilöiden optimismia toisistaan erillään, Markku Karma yhdistää nämä kaksi ja pohtii muodostuuko optimistisista yksilöistä väistämättä emotionaalinen ja hyvin toimiva yhteisö.
Yksilön optimismin suhteesta yhteisölliseen toimivuuteen rakentuu organisatorinen tunnetaito. Tunnetaidolla tarkoitetaan yksilöiden optimismia, yhteisöjen toimivuutta sekä niiden välittäviä mekanismeja, kuten toimintakäytäntöjä, symboleja ja työkaluja. Dynaamisesti tunnetaidon kehitystä estävät kehämäiset, itseään toistavat puolustusmekanismit, tunnejumit. Tunnejumi tarkoittaa loogista, mutta päämäärän saavuttamisen kannalta haitallista toimintaa, joka kehämäisesti voimistaa itseään. Tunnejumit ja –resurssit muodostuvat yksilöiden toistuvista käytännöistä, puhetavoista ja rituaaleista.
Karma etsii käsitteitä sille, millaisia tunteen laatuominaisuuksia tai taitoja muutoksessa tarvitaan. Yksilön optimistisuutta ja yhteisöjen toimivuutta tarkastellaan rinnakkain ja kysytään: Mitä on yhteisöllinen tunnetaito? Miten yhteisöjä voidaan kuvata ja luokitella yksilön optimismin ja yhteisöllisen toimivuuden valossa? Millaisia taitoja on yhteisössä, jossa emotionaalinen kyvykkyys siirtyy yksilöstä yhteisöön ja päinvastoin?
Valtaosin tunnetaitoja on tutkittu tunneälykkyyden käsitteen alla. Karma ei halua puhua älykkyydestä, koska se viittaa pysyvään, biologisesti periytyvään ominaisuuteen, eikä sisällä oppimisen ulottuvuutta ja mahdollisuutta. Tunnetaito sen sijaan sisältää ajatuksen, että näitä kykyjä voidaan oppia.
Tunne on kuin virtaava sähkö, näkymätöntä jännitettä kahden erilaisen navan välillä. Sitä ei voi olla olemassa muuttumattomuuden, liikkumattomuuden ja rakenteiden maailmassa, mutta sitä kuvaavat käsitteet ovat staattisia.
Arkirohkea ja sosiaalisia riskejä ottava ”organisaatio ei ole luutunut rakenteiden tai fasadien taakse. Se pakottaa pitämään aistit auki ja ajatuksen hereillä. Sosiaalisia riskejä ottavassa yhteisössä osataan ajatella yhdessä, ihmisten välissä, kun taas tunnetaidoiltaan heikommassa yhteisössä ajattelu tapahtuu vain yksilön päässä”, Karma sanoo.
Karma esittää kaksi kehää, hyödyllisen kehän ja noidankehän. Edellisessä hyödyllistä ajatusta seuraa hyödyllinen tunne, hyödyllinen aikomus ja hyödyllinen toiminta, josta seuraa hyödyllinen ulkoinen palaute ja hyödyllinen valikoiva havainnointi. Noidankehässä taas ajatus on haitallinen. Siitä seuraa haitallinen tunne ja haitallinen aikomus, joka johtaa haitalliseen toimintaan, haitalliseen ulkoiseen palautteeseen ja haitalliseen valikoivaan havainnointiin.
Kehät saivat miettimään omaa käyttäytymistä. Pohdintaani syvensi vielä kaavio, jossa Karma esittää epäluulon kehän. Millainen olisi sen vastakohta, luottamuksen kehä? Tulin seuraavaan lopputulokseen, jonka haluan pitää mielessäni valmistautuessani Kotisatama-yhteisön asukkaaksi:
Luottamuksen kehä
HAVAINTO:
Yhteistyö,
toiset ihmiset ovat voimavara.
AJATUS:
Ympäristö tarjoaa
vaihtoehtoja ja kokemuksia.
On yhdistettävä voimat
hyödyntämään niitä.
TUNNE:
Olo on turvallinen.
Iloa ja huumoria.
INTENTIO:
Yhteistyö palkitsee
ja menemme eteenpäin.
TOIMINTA:
Avoimuus, tiedonvaihto
kaikkien vetäminen mukaan.
PALAUTE:
Yhdessä olemme vahvoja
ja jaksamme paremmin.
Markku Karman väitöskirja on julkaistu Turun yliopiston sähköisessä julkaisuarkistossa
https://www.doria.fi/handle/10024/78687.
Marjut Helminen
Julkaisupäivä 30.9.2012
Myötäsuunnittelua
Vuonna 2015 valmistuvan yhteisöllisen Kotisatamatalon tulevat asukkaat ovat auttaneet arkkitehtiä ensin tekemällä yhteistilojen tarpeiden kartoituksen ja sitten omien asuntojensa myötäsuunnittelun. Ideat ovat lennelleet ja 400 neliömetriä talon yhteistilat alkavat kuulostaa sen verran houkuttelevilta, että on kysyn malttamattomana, miksi en jo asu Kotisatamassa. Miksi pitää odottaa vielä kolme vuotta?
Onneksi on Habitare-messut, missä eri tilojen jatkosuunnitelmista vastuulliset keskittyvät omaa tilaa koskevien ideoiden ja ratkaisujen kartoitukseen. Ruokala/monitoimitila, keittiö, saunat, takkahuone, terassit, vierashuone, toimisto, siivouskomerot ja kirjasto vaativat vielä paljon pohdintaa. Minun on keskityttävä ennen muuta monitoimitilan audiovisuaalisiin ratkaisuihin.
Omien asuntojen myötäsuunnittelu ei ole ollut ihan ongelmatonta. Olemme lähinnä saaneet jättää kevytrakenteisen seinän pois, lyhentää sitä tai lisätä komeron kaappijonon jatkoksi tai muuttaa siivouskomeron vaatekomeroksi. On ollut vaikea tietää, mitä voi muuttaa ja mitä ei. Olisi pitänyt jaksaa paneutua enemmän ja aikaisemmassa vaiheessa omien asuntojemme pohjien ideointiin ja senioritarpeiden sisällyttämiseen prosessiin. Olisi pitänyt olla enemmän aikaa ja olisi ollut hyvä, jos näkemysten kehittelyssä olisi saanut tukea asioita tutkineilta. Olisimme voineet esimerkiksi järjestää seminaarin ja marssittaa sinne alan johtavat tutkijat valistamaan meitä. Ehkä näin tapahtuu sitten Aktiivisten senioreiden kolmannen talohankkeen kohdalla.
Ikääntyvien asukkaiden tarpeiden ja toiveiden ottaminen huomioon vaatii arkkitehdeiltä myötätuntoa ja myötäelämistä. En olisi tullut kolmikymppisenä ajatelleeksikaan, että ikääntyneen asukkaan WC:n on syytä olla helpon ja nopean reitin päässä makuuhuoneesta ja että WC:ssä tarvitaan tulevia vuosia ajatellen kahva tai kaide, josta ottaa tukea. Vieläkään en osaa ajatella kaikkia eteen tulevia tilanteita ja tarpeita. Tunnen omaa ajattelemattomuuttani miettiessä lähinnä myötähäpeää.
Tuntuu, että ikääntyvien tarpeiden ymmärtäminen on vaikeaa. Kun olin lapsi, kukaan ei puhunut ikääntyvien tarpeista. Vietimme kesät vanhassa maalaistalossa, joka oli jäänyt tyhjilleen naapurissa asuvalta viljelijäperheeltä. Suuren tuvan seiniä kiersivät kaikissa vastaavanlaisissa maalaistuvissa pitkän penkit, joille kellahdettiin nokosille ruokaa sulattelemaan. Tavallista oli, että kamarin vuoteessa nukkuivat suvunjatkoikäiset, eli isäntä ja emäntä ja toisessa vuoteessa lapset. Vanhukset nukkuivat penkeillä tai uuninpankolla. Perheettömät vanhukset, joista kuitenkin täytyi pitää huolta, huutokaupattiin ruokoiksi pientä korvausta vastaan.
Saako tällaisia vertauksia edes tehdä? Ei niillä ainakaan voi perustella sitä, että nykyisessä maailmassa ei oteta riittävästi huomioon ikääntyvien tarpeita. Näkövammainen tai huonontuneen näön omaava on hätää kärsimässä yrittäessään tihrustaa bussien numeroita, maksupäätelaitteiden näyttöjä tai kaupan hyllyjen hintalappuja. Heikentynyt kuulo johtaa ulkopuolisuuteen. Heikentynyt liikuntakyky tuuppaa kierteeseen, jossa voimat hupenevat, kun ei pääse liikkumaan ja liikuntakyky heikkenee entisestään.
Kerta kaikkiaan hienoa on, että pääsee jo varhain osallistumaan asuntonsa suunnitteluun. Kun pääsee varhaisessa vaiheessa tarkastelemaan tulevan asunnon pohjaa, riittää näkemyksiä ja ideoita. Rahaa säästyy, kun rakentamisen aikaiset muutostyöt saadaan vähennettyä minimiin.
Osa ihmisistä pystyy saman tien hahmottamaan tilaa, kalustamaan sen mieleisellään tavalla ja toteamaan muutostarpeet. Osa huomaa vasta muita kuunnellessaan, että minäkin olisin voinut ehdottaa vielä lisää muutoksia. Osa toiveista paukkuu alas hitas-rakennuksen hintakatosta ja joutuu myötämäen sijaan vastatuuleen saman tien.
Yksi on kuitenkin varmaa. On syytä olla jo etukäteen ylpeä siitä, että rakenteilla on ainutlaatuinen ja ikääntymisen rajoitteita haastava ja turvalliset puitteet elämälle tarjoava kotitalo, Helsingin Kotisatama.
Marjut Helminen
 Alkuhuumassa Milanossa hukattiin yksi kamera ja aurinkolasit |
 Cinque Terren yksi viidestä kalastajakylästä - nykyisin massaturismin kourissa |
 Täältä näki koko Firenzen! |
Mummot reilaamassa
eli kokemuksia elämän ensimmäisestä reilimatkasta kuudenkympin paremmalla puolella
On heinäkuun 14. päivän ilta. Kahdella entisellä työkaverilla on treffit Milanossa ja edessä kaksi viikkoa yhteistä matkailua Italiassa, yösija varattuna kahdeksi yöksi Milanossa ja sovittu käynneistä muutamissa kaupungeissa, jotka kiinnostavat kumpaakin, sekä sopimus yöpymisestä edullisesti. Repussa on eläkeläisten InterRail Global Pass, joka oikeuttaa 22 päivän aikana kymmeneen junamatkapäivään. Molemmat ovat jo kuluttaneet lippua vähän lomaillessaan omilla tahoillaan lastensa perheiden kanssa tulomatkalla.
Matkalaisia taitaa vähän jännittää. Miten kaikki sujuu matkatoverin kanssa? Moni oli varoitellut täpötäysistä junista, vaikeuksista löytää majoitus vilkkaimpaan loma-aikaan. Moni pyöritteli myös päätään epäileväisenä, että yli kuusikymppinen voisi nauttia matkasta, joka ei takaa vähintään mukavaa sänkyä eikä valitusosoitetta, jos palvelu ei pelaa.
Jännitys suli yhtä nopeasti kuin ensimmäinen italialainen jäätelö suussa kutkutellen mukavasti makuhermoja. Jäätelöä ja litroittain vettä kuluikin joka päivä jatkuvassa yli 30 asteen helteessä. Jokainen uusi jäätelömaku oli ehkä vielä parempi kuin edelliset. Samoin jokainen uusi matkapäivä oli vähintään yhtä antoisa kuin edellinen.
Tuttujen varoitukset olivat turhia, kelpo yömaja löytyi netin avulla kustakin uudesta kaupungista, eikä sovittu budjettikaan ylittynyt. Firenzessä yövyimme kolme yötä vanhan mamsellin hoteissa kristallilampun alla. La Speziassa onnistuimme varaamaan yömajan keskeltä ei mitään, yli puolen tunnin bussimatkan päästä kaupungista, johon oli tarkoitus asettua kahdeksi yöksi Cinque Terre- vierailua silmälläpitäen. Kun bussi jätti meidät väärällä pysäkillä kyydistä, ei se ehtinyt kauas, kun jo pysähtyi uudelleen ja huolehtivainen kanssamatkustaja huuteli, minne oikein olemme menossa ja komensi takaisin kyytiin. Olisikohan meillä suomalaisilla vähän oppimista italialaisilta?
Junatungokseen jouduimme ainoan kerran pikkumatkalla Cinque Terren retkellä. Sen sijaan italialainen lakko aiheutti pari mutkaa matkaan. Sen seurauksena esittelimme matkalaukuillemme Pisan kaltevan tornin. Mutta kävihän laukku oivasta jakkarasta, kun helle uuvutti. Toisen junalakon ansiosta saimme paluumatkalla ihailla jylhiä alppimaisemia linja-autosta, joka kuljetti meidät Veronasta Insbruckiin.
Ainoa huumoria koetellut yllätys tuli kotimatkalla laivalla, kun sinne pääsimme vasta tuon TrenItalian lakon takia aamuyöllä. Olimme luottaneet siihen että voimme laivalla päättää, jaksetaanko matkata kaksi laivayötä lepopaikoilla vai otetaanko hytti. Aamuseitsemästä matkaa tehneille eivät lepo-osastot houkutelleet, kun toisessa valvoi hilpeä venäläisseurue ja toisessa nukuttiin pitkin poikin lattioita tuoleilta revityillä tyynyillä. Kun meille kerrottiin että laiva on aivan täysi, hyytyi mummojen hymy ensimmäisen kerran. Yhden epäonni koituu kuitenkin usein toisen onneksi. Luksushytin varannut perhe ei ehtinyt laivaan ja hytti myytiin meille reilulla alennuksella. Olihan se jo kertaalleen maksettu ja taisimme olla aika säälittävän oloisiakin. Niin ylellisesti, suuressa keulahytissä aamuaurinkoa ihaillen emme olleetkaan ennen matkanneet. Niinpä tulimme kotiin kaksi viikkoa Milanon treffien jälkeen levänneinä ja saunapuhtaina, ihan kuin olisimme viettäneet rennon rantaloman, mutta repussa huikea määrä kokemuksia ja hauskoja muistoja.
Otettuja askeleita jäi taakse enemmän kuin edes kuvittelimme jaksavamme mutta hiilijalanjälkiä vähän. Kokemus oli niin antoisa, että uusi reilimatka alkaa jo kummitella mielessä. Kirkkaimpina verkkokalvolle piirtyy iki-ihana Firenze, viehättävä Lucca, jonka otimme haltuun pyöräillen ja matkan loppuhuipennuksena Aida Veronan roomalaisten vallan aikainen areena. Moni alkuperäisellä listalla olleista kaupungeista jäi vielä käymättä, ja niin moni maku - eikä vain jäätelö - maistamatta, joten kenties mummot reilaa taas.
Matkareittimme: Keski-Euroopan läpi Milanoon, La Spezia - Cinque Terre - Lucca - Pisa - Firenze - Verona, josta Euroopan halki kotiin.
Terttu Fält ja Leena Vahtera
Julkaisupäivä 23.8.2012
Minäkö muka eläkeläinen?
Kuntoliikuntaliiton toiminnanjohtaja Jorma Savola huomautti vuosia sitten häntä haastatellessani, että ihmisen ”parasta ennen” päivä tulee siinä 35 ikävuoden paikkeilla. Olin viisikymppinen ja myhähtelin heitolle.
Viidenkympin rajapyykin mentyä hain lääkereseptiä ja totesin lääkärille: ”Nyt tiedän, mitä tarkoittaa vastenmielinen keski-ikäinen ämmä.” Iän karttuessa mieluisat työt hoituivat edelleen helposti, mutta epämieluisiin työtehtäviin tarttuminen stressasi vuosi vuodelta yhä pahemmin.
Ihminenhän on ainoa eläin, jolla on edessä vanhuuselämä. Muiden eläinten kohtalona on karsiutua luonnonvalinnan myötä pois ennen muuttumista vastenmielisiksi kärisijöiksi. Eläimistä sellaisia löytyy yleensä vain, kun ihmisellä on näppinsä pelissä. Tunsin kerran terrierin, joka ei joutunut metsästämään ravintoaan, sai asua kodin lämmössä ja oli pitkän elämän selästä melkein kaljuksi kuluttama. Se oli pääsääntöisesti pahantuulinen ja kun se oli vaappunut reumaattisin jaloin vaahteran alle, puu pudotti lehden sen selkään. Se sai hillittömän raivokohtauksen ja koko sen keho vapisi raivosta pitkään.
Minä luulin kuuluvani muihin eläimiin. Niinpä yllätyksenä tuli luokkatoverini Päivin uudenvuodenvalvojaiskysymys, milloin jäätte eläkkeelle. Hän, minua pari vuotta nuorempi oli jäämässä intoa puhkuen 60 täytettyään pois työelämästä. En ollut edes ehtinyt ajatella moista ja tunsin pikkuista tyytyväisyyttä siitä, että asia oli niin.
En kuulu siihen ihmisjoukkoon, joka on siinä määrin työholisti, että putoaisi tyhjän päälle työuran loputtua ja siksi roikkuisi kynsin, hampain työelämässä. Mietin ääneen, mitä sitten tee, kun olen remontoinut kesämökin. Poikani huomautti: ”Marjut, olen ihan varma, että kyllä sinä jotakin keksit.” Nuoriso on niin paljon fiksumpaa kuin vanhempansa.
Vähitellen alkoi silti tuntua, että työ estää ajan käytön hyviin harrastuksiin ja oivalsin, että olen saavuttanut iän, jolloin voin ryhtyä nostamaan vuosikausien raadannalla maksettuja eläkemaksuja. Vieraalta ei tuntunut myöskään ajatus liittyä Aktiivisiin Senioreihin.
Ensimmäiseen kokoukseen tullessani katselin Loppukirin, Arabianrannan yhteisöllisen senioritalon hienoa yhteistilaa, korkealle kohoavia moderneja ikkunoita, vaaleita pöytiä… Sitten katse laski pöytien ääressä istuviin ihmisiin, harmaisiin hiuksiin, ikääntyneisiin piirteisiin ja hätkähdin. Mitä? Minäkö kuulun tähän joukkoon? Minähän olen edelleen se nuori nainen, joka menee, eikä vitkastele. Näin kuvajaiseni salin ikkunassa, sulauduin selkeästi joukkoon.
Jouduin kuitenkin myöntämään itselleni, että sisäisen minän, sen jonka ikä on ikuisesti 35 – 40 vuotta, näen vain minä, ehkä joku muukin – nuoruudesta asti minut tuntenut – välähdyksenomaisesti.
En ollut tullut ajatelleeksi, että Seniorit ovat eläkeläisiä. En ollut ajatellut, että he olisivat vanhoja. Eivätkä he sitä olekaan, kunnes ovat todella vanhoja. Vanheneminen on yksilöllistä. Aktiivisten Senioreiden ajatuksena on tehdä yhdessä mielekkäitä arjen asioita ja näin pitää yllä omaa toimintakykyä mahdollisimman pitkään.
Loppukirin asukkaat ovat kertoneet meille tulevan Kotisatama-talontuleville asukkaille siitä, mitä joka kuudes viikko keittiötöissä tarkoittaa käytännössä. ”Se muuttaa arjen lineaarisesta sykliseksi”, sanoi Loppukirin hallituksen jäsen Marja Dahlström. Joka kuudes viikko, jolloin jokainen talon asukas osallistuu ruoanvalmistukseen, tiskaukseen ja tilojen siivoukseen, aktivoi sekä kehoa että mieltä. Arkiryhmässä keskustellaan, toimitaan, ollaan hyödyllisiä, annetaan ja saadaan. Toiminta ei ole passiivista vastaanottamista, konsertissa tai teatterissa käyntiä, television katselua tai lenkkeilyä. Se on tavoitteellista toimintaa, maukkaan ruoan valmistamista toisille, liikkumista, lihas- ja aivotoimintaa sekä sosiaalisia kohtaamisia. Se on oman elintilan haltuunottoa siistimällä omaa taloaan. Se on hauskan pitoa ja hyödyksi oloa.
Sellaiseksi eläkeläiseksi minäkin isona haluan.
Marjut Helminen
marjut.helminen@welho.com
Julkaisupäivä 8.8.2012
Kierreportaat
Kun viisi vuotta sitten ostin asunnon, ei tarjontaa haluamistani asunnoista juurikaan ollut. Asunnon pohja on kuitenkin aivan erinomainen ja valoa on riittävästi, eivätkä hoitokustannuksetkaan päätä huimaa. Kotitalo sijaitsee aseman vieressä, junalla keskustaan pääsee alle 15 minuutissa ja joka suuntaan on bussiyhteyksiä. Palvelut, terveyskeskusta myöten, ovat kävelyetäisyydellä ja ikkunan takaisessa koivussa mustarastas ruokkii poikasiaan.
Tyytyväisyyttä kesti jonkin aikaa. Sitten jouduin myöntämään, että on pakko muuttaa vielä kerran. Syynä on porraskäytävä. Vanhojen sanomalehtien taakkaa kantaen sijoittelin jalkateriä portaille niitä näkemättä. Joka kerta tavaroita alas kantaessani minusta tuntuu, että putoan. Kaksi kertaa 16 kierreporrasta ei ole paljoa, mutta riittävä neliraajahalvaukseen, pienemmistä murtumista puhumattakaan. Alas mennessä taakat tuottavat toistuvasti saman putoamisen tunteen. Näin ei pitäisi olla, minähän liikun, voimistelen ja treenaan tasapainoani.
En tiedä, kuka suunnitteli 70-luvun lopussa tai 80-luvun alussa betonitaloihin nämä kierreportaat, mutta uskon, että jos hänellä on yhtään älliä päässään, hän ei itsekään halua nimeään historian kirjoihin eikä kasvojaan yleiseen tietoon. Varmasti niillä säästettiin tilaa ja kustannuksia. Tunnen myötähäpeää suunnittelijaa kohtaan, kun liu’utan kyynärpäätä tukea hakien alas horjuessani. En ole keksinyt vielä sopivaa rangaistusta. Joskus suunnittelijan rangaistuksen keksiminen on helppoa. Minulla on todella tyhmästi suunniteltu purkinavaaja, jolla saa takuuvarmasti purkista nesteet vähintään pöydälle, ellei vaatteilleenkin. Jos tapaisin joskus sen suunnittelijan, ostaisin vielä kaksi avaajaa lisää ja arvatkaapa, minne ripustaisin kaikki kolme killumaan?
Ymmärsin jo kohta, että olisi kannattanut kuunnella sitä opettajaa, joka uskoi, että epäonnistun viiltävästi elämässäni, jos kynä ei ala pysyä oikeassa kädessä. Portaita ylös kiipeäminen ei tuota ongelmia, koska kierto on aivojeni näkökulmasta oikeaan suuntaan. Mutta alas joudun tulemaan oikeakätisen kiertoa. Minua rangaistaan jälleen kerran vasenkätisyydestäni.
Hei, vasenkätinen tai ei, vielä ikääntyneenäkin haluan esteettömän poistumisen kodista ihmisten ilmoille!
Aloin jälleen tutkia asuntoilmoituksia ja seurata asuntojen hintoja, mutta mikään tarjottu ei tuntunut omalta. Vuoden 2011 joulun jälkeisinä päivinä jouduin sattumoisin Aktiivisten Senioreiden verkkosivuille. Kalasatamaan oltiin aikeissa rakentaa yhteisöllinen seniorikerrostalo. Taloon suunniteltaisiin yhteistiloja, asukkaat valmistaisivat arkiruoan toisilleen, tilat siivottaisiin yhteisvoimin. Mutta jokaisella olisi oma asunto ja myös oma rauha. Tämä on minun juttuni! Täytin saman tien jäsenhakemuksen. Ilahduin vielä enemmän, kun puhelin soi pian hakemuskaavakkeen jättämisen jälkeen ja minut kutsuttiin henkilökohtaisesti keskustelutilaisuuteen. Olin täynnä optimismia ja toimintatarmoa. Siitä, mihin jouduin, seuraavissa blogeissa.
Marjut Helminen
marjut.helminen@welho.com
Julkaisupäivä 14.6.2012