Blogeja

Tässä osiossa julkaistaan yhteisölliseen asumiseen liittyviä kirjoituksia. 

Kirjoitukset julkaistaan kirjoittajan omalla nimellä ja yhteystiedolla varustettuna.

Sirkusta Kattilahallissa

Suvilahden Kattilahalli on komea rakennus päältäpäin ja todella hohdokas sisältä seinät pestyinä ja kalkittuina. Halli on pinta-alaltaan monta sataa neliömetriä. Yhdellä reunalla on baari, johon on tuotu kierrätettyjä nojatuoleja, sohvia ja pöytiä. Päätyseinustalla on ihmisvoimalla pyörivä karuselli.  Karusellin istuimina ovat korkeat hevoset, joiden selässä istui etupäässä tyttöjä. Puolet tytöistä juoksi karusellin vieressä ja antoi vauhtia hypäten kyytiin vauhdin kiihtyessä. Ei selvinnyt kuuluuko karuselli vakituiseen kalustukseen.  Aloin heti viihtyä isossa hallissa, jossa esiintyi Suomalaisen Race Hose Companyn kansainvälinen ryhmä.  Yleisönä oli etupäässä pipopäisiä nuoria aikuisia. Me, jotka olemme tottuneet pitämään pipoa vain ulkona, olimme vähemmistönä.

Illan juontajana oli amerikkalainen, hyvin teennäinen, koristeltu nainen, jonka laulu tuli nauhalta. Pipopäiset taputtivat hänelle. Tunnelmani latistui kunnes esiin hyppäsi paidaton, vahvan oloinen mies. Pystytangossa temppuilu ei ole pelkkää huvia vaan  vaativaa ja voimia kysyvää mutta näyttävää. Yleisö innostui hienosta esityksestä. Miesryhmä esitti taitavasti temppuja hyppylaudalla ja trampoliinilla pomppien. Mukavaa ja jännittävääkin katsottavaa. Olen itse innokas trampoliinilla hyppijä. En toki tee voltteja.

Lapsuudessani pojat harrastivat voimistelua. Silloin näki vaativia volttihyppyjä ja pyramideja voimisteluesityksissä. Sellaista ei ole enää näkynyt. Tytöt sentään harrastavat tankotanssia, muutkin kun kyllästyneen näköiset yökerhoesiintyjät. Illan päätti ylinotkea nainen. Hän solmi jalkansa ja kätensä ihmeellisiin mutkiin ja avasi solmut vauhdikkaasti. Taitaa nainen olla rapakunnossa parinkymmenen vuoden päästä.

Illan ohjelmisto oli vaativuudessaan nautinnollista katsottavaa.  Toivottavasti Kattilahallissa on hyviä esityksiä runsaasti tulevaisuudessakin.

Kipusin kovassa tuulessa mäen ylös Hämeentielle ja hyppäsin seiskavitoseeen. Kenties seuraavalla kerralla kävelen kotiin.

Terttu Peltonen 14.12.2014

Julkaisupäivä 15.12.2014

KIMPPAMUUTTOA

Olen aina ollut parempi auttamaan toisia kuin itseäni siivoamisessa ja muutossa. Oman kodin siivoaminen tympii usein. Niinpä olin ihan nainen paikallani, kun kävin Hollannissa auttamassa tytärtäni muutossa. Kolme päivää ennen muuttoa pakkasin tavaroita koottaviin laatikoihin, tyhjensin kaappeja, purin hyllyköitä, puhdistin, lajittelin, keräsin ja aina välillä siivosin ja imuroin. Tavaroitten ja huonekalujen siirtämisessä paljastuu yllättäviä pöly- ja likapesäkkeitä. Periaatteena oli tietysti, että vanhan kodin pölyjä ei uuteen kotiin viedä. Niinpä teimme vähän turhankin huolellista työtä astioiden pehmitetyssä pakkaamisessa, pölyttyneiden tavaroiden jynssäämisessä niin, että muuttopäivä lähestyessä oli vielä paljon, paljon tekemättä.

Luulisi, että Suomi on talkootyön luvattu maa ja varmaan monessa asiassa onkin. Mutta, kun muuttopäivänä sovitulla kellonlyömällä aamuyhdeksältä työntyi oven täydeltä salskeita hollantilaisia miehiä ja naisia, tyttären ja ex-puolison yhteisiä nuoruuden pariskuntakavereita, sinkkuja, kuorokavereita ja työkavereita, alkoi todella tuulla. Huimalla tarmokkuudella ja vauhdilla valmiit laatikot ja irtotavarat hävisivät mukana tuotuihin (mistä lienevät niitä haalineet) pakettiautoihin. Kun nämä olivat hävinneet, tehoihmiset tarttuivat koottaviin laatikoihin ja täyttivät ne kaikella, minkä havaitsevat olevan vielä pakkaamatta. Siinä vaiheessa olin kulkeutunut tavaroiden mukana uuteen kotiin vastaanottamaan lasteja ja tekemään talkoosoppaa. Autot olivat tyhjentyneet laatikoista niin, että oli suurempien tavaroiden ja huonekalujen vuoro. Muuttokuormien hauskin yksityiskohta oli yhden  pariskunnan hevonen ja hevosenkuljetusperävaunu, joka sopi erityisen hyvin monen muun lisäksi pianon kuljetukseen – oli heinätkin mukana, jos olisi pianolle tullut nälkä, sanottiin.

Kello yhden aikaan oli koko muutto tehosuoritettu ja päästiin jo kevätaurinkoiselle pihalle syömään suomalaista siskonmakkarakeittoa. Laskin, että apuhenkilöitä oli tehomuutossa ollut neljätoista!

Tulipa mieleen, että olisiko sinne Kotisatamaan muuttamisessa otettavissa tästä opiksi. Ei sellaista nuorta tehoporukkaan meistä saa, mutta olisiko vastavuoroisesta kimppa-avusta hyötyä silloin, kun pakkaaminen alkaa potuttaa? 

Leena Salonen

leena.salonen@helsinki.fi          

Julkaisupäivä 31.3.2014

Yhteistilatyöryhmä hakee trendikästä ja glamouria

Helmikuun kotisatamaillassa saimme jonkinlaista kontaktipintaa siihen, missä pisteessä arkkitehtitoimiston suunnitelmat ovat.  Tässä vaiheessa on hyvä keriä asioita vähän taaksekinpäin, vaikka toki eteenpäin ollaan menossa.

Ruokasaliryhmä teki kovasti töitä viime talvena, aina kesän alkuun saakka. Olimme sopineet käynneistä kymmenessä kalustealan yrityksessä. Aluksi innostuimme lähes jokaisesta mikä miellytti silmää. Vähitellen tulimme kriittisemmiksi, mikä tietysti johti siihen huomioon, etteivät kaikki maailman tuolit olekaan meille sopivia. Tehtävä oli kuviteltua hankalampi.

Olemme ikään kuin sisaruksista se nuorin, joka katsoo kuinka isompi tekee. Olemme saaneet paljon oppia Loppukiristä, saaneet valmiin mallin hyödynnettäväksi, se on ollut meille suureksi avuksi.  Meidän ei kuitenkaan tule katkoa siipiä omilta näkemyksiltämme, meillä on oma makumme ja tällä ajalla on oma trendinsä.

Meille tulee hieno talo. Sinne me tulemme etsimään, ja varmasti myös löytämään, kalusteet joidenka valintaan voimme olla tyytyväisiä pitkään. Nythän jokaisen oma makusuuntaus jää omien neljän seinän sisäpuolelle, kun taas yhteistilojen kalusteissa arvostetaan kestävyyttä, helppohoitoisuutta ja ajattomuutta. Mutta me haluamme kaiken edellä mainitun lisäksi myös näyttävyyttä, ihan oikeaa glamouriakin yhteiseen kotiimme, jota muutkin tulevat ihailemaan läheltä ja kaukaa.

Oli ilahduttavaa todeta, että vaikka meistä useimmat ovat suunnittelemassa loppuelämänsä kotia, väreistä puhuttaessa mielikuvitus lähti lentoon. Me haluamme iloista tyylikkyyttä. Tässä asiassa täytyy antaa kiitosta myös arkkitehdillemme, joka tuntuu olevan kanssamme samoilla linjoilla, tai vähintäänkin kuuntelee silmää räpäyttämättä. Sisustusasiat ovat kaikkiaan vielä kehitteillä ja lopputulosta on kutkuttavan mielenkiintoista odotella. Tärkeintä on kaikkien mielipide, harmaiden eminenssien ajat jääkööt politiikan kiemuroihin.

Eeva Hujanen 

28.2. 2014

Julkaisupäivä 3.3.2014