Kirjoittaminen kannattaa aina

Anja Kekkonen on upea esimerkki siitä, mitä parhaimmillaan voi tapahtua.  Aluksi hän määritteli itsensä sellaiseksi, joka ei osaa kirjoittaa. Kirjoittamisprosessi johti luovuuden pulppuamiseen: Nopeassa tahdissa syntyi kolmisensataa runoa, niistä kaksi julkaistua kokoelmaa.

Lue ja nauti. Lukeminenkin kannattaa aina!

Töissä ollessani kuvittelin, miltä tuntuisi jäädä eläkkeelle?

Kuinka saisin aikani kulumaan?

Viimeinen päivä.  Lähtö.

Kokoelmasta: Ovi sulkeutuu

Ovi sulkeutuu takanani viivytellen

mieli seuraa asteittain, uuteen alkuun

En katso varjoani, jätän sen muistoksi

silppuan käyntikorttini

riisun suojukseni

hetkeksi kadotan värit, äänet, rytmin

Huomenna, en kaipaa teitä

en aikaisia herätyksiä,

en kiireisiä aamuja

tutut äänet ja ilmeet taittuvat muistoihin

kahvin tuoksu, työhuoneessa

Väritön tunnelma, laskeutuu hartioilleni

alakulo maalaa aamun

ura liukuu merkityksettömyyteen

Vapaus, mitä teen kanssasi

haikeus puristaa kylkiluita ja roikkuu eilisessä

päätän

minusta

ei tule osteoporoosin kuluttamaa

uurteiden viiltämää valittajaa

katkeraa eläkeläistä

Haluan jakaa aikani ja ideani

iloita alkavasta kaljusta

helliä roikkuvaa vatsaani

hajamielisenä muistan, vain tärkeät asiat

ja

katselen nousevia tähtiä

kanssasi terassilla

kun  kuu pakenee ja palaa takaisin aina kirkkaampana

Ei se ihan noin mennyt, sillä nykyiset kiireeni alkoivat tietämättäni.

Loppukirin takkahuoneessa kirjoittajapiirissä, kun olin vielä työelämässä.

Lyhennelmä runosta ”Kirjoittajapiiri” / kokoelmasta ”Lintuseni tule kainalooni”

Takassa väreilee valo

odottava tunnelma

aistit avoinna, jokaiseen henkäykseen

tarinat ja sanat

leijuvat ilmassa

sinetit sinkoilevat

sanojen tuulettaessa puutuneita tunteita

Mielen uumenista

pienet tytöt heittävät noppaa

hyppivät ruutua, sodan varjossa

haalistuneet muistot sekoittuvat kuvitelmiin

Muistan

mitä uskallan, tai haluan

silotan pintaa, parsin haavaa

puhdistan vetysuperoksidilla

uutta unikuvaa

ja

luon oman tarinan

Mielikuvia kirjoittajapiirin alkutaipaleelta

Kirjottajapiiri, kirjottaja piiri vai tuleeko siihen i kirjoittajapiiri.  Piiri pieni pyörii.  Lapsuus käsi kädessä.  Kyllä siihen tulee i.  Päättelen.  Kynä vai näppäimet?  Sanat valuvat itsestään ja karkaavat tavoittamattomiin.

Ajatus kirjoittamisesta pesiytyy päähäni, hautautuu rohkeudenpuutteen alle.  Puhun pelostani hänelle, josta oli tullut isosiskoni.

Lapsena kirjoitin lyijykynällä pieniruutuiselle paperille mieltäni hämmentävät ja liikuttavat elämän ihmeet.  Tarkkailin eleitä, ilmeitä ja ihmettelin erikoisia olioita.  Päivystin porsimisia.  Pakahduin, nylkemäni rotan kuulaan kauniista vaaleasta lihasta.  Miksei sitä syöty? Viljalaarien varasta. Pappani punaisen nenän sinisistä suonista olin tehnyt kartan.  Kookkaassa nenässä oli paljon kiemuraisia kohoumia, kuin polkuja.  Aloin keksiä niille nimiä.  Näitä polkuja mammani oli suukotellut salaa nuorempana, joka mutkasta ja haarasta.  Kirjasin arvokkaan tutkimustyöni tunnollisesti muistiin.

Hiippailin aitan vinniltä etsimään käytettyjä merkkejä kirjekuorista, äitini salaisesta varastosta.  Kenttäpostia.  Sanasta tuli aina mieleen isä.  Revin isää irti äidin kirjeistä ja liimasin omiini.

Omat kirjeeni päätyivät roviolle synnin palkkana.  Ristin käteni ja kiitin mustia pilvenhattaroita, etten palanut itsekin syntisenä sepustusteni seassa.  Katumus kyynelten valuessa vuolaasti vannoin vanhapiika postineidille, etten koskaan elämässäni varastaisi käytettyjä postimerkkejä kirjeisiini. Enkä nimittelisi häntä ilkeäksi kantturaksi. Tulevaisuudessakaan, en kirjoita kevytmielisiä huomioitani kenestäkään enkä mistään.  Viisikymmentä vuotta olen taltioinut suoraan kalloni kovalevylle kaikki muistoni.

Nyt mieltäni poltteli taas, sortteerata sanoja toiseen järjestykseen ja laskea vapaaksi.  Paiskoa paperille.  Valkoiselle paperille.  Vitt, kuinka vaikeeta.  Vitvitvitvitvit.  Onpas kaunis sana.  Nopeasti luettuna, kuin linnun laulu.  Mammani varoitteli olemaan tarkkana, ettei pahat ajatukset takerru liepeisiin.  Nouse päähän ja tee pesää.  Ajatuksesta tulee teko.  Unelmasta totta.  Loppukiri.

Ystäväni kannustamana uskalsin mennä yksin kirjoittajapiiriin.  Tunsin avuttomuuteni korvista varpaisiin.  Päässä humisi.  Pesä levisi ja tunsin ruumenten leviävän iholleni.  Ympäri kehoa.  Vihne takertui kurkkuun.  Puimakone jyskytti rinnassani.  Pöly kirveli silmiäni.  Tänne en tule toiste.

Mikä on lause?  Predikaatti?  Predikatiivi?  Preesens?  Voihan perse.  Miten se kootaan.  Lause.  Missä on välimerkit?  Päästä hyppii vääriä sanoja.  Purevat vielä, kuin kirput.  Muistikuvia, muistoja.  Kenen muistoja?  Tammikuussa vihertää puu ja vuotaa mahlaa.  Käki kukkuu.  En halua tätä harrastusta.

- Minusta sinun pitää mennä sinne.  Luota nyt minuun ja mene!  Ystäväni, isosiskoni jaksaa taivutella.

Pitkien purinoiden ja itseruoskinnan jälkeen istun tekeleeni jäykistämänä seuraavassa piirissä.

Aivoni ovat jäässä. Mistä nuo puhuu?  Olen taas väärässä aiheessa.  Kynäni ei tottele, se kirjoittaa mitä sattuu.  Yhtä suoraa nauhaa.  Kirjoittajakaveri heittää välimerkkejä oikeisiin paikkoihin, kuin jyviä.  Ne alkavat itää, ymmärrettävämpää tekstiä syntyy hitaasti.  Aiheet alkavat kiehtoa.  Katson kotini ovea kahdesti.  Huoneeni avartuu tavaroista vähitellen.  Palat löytävät paikkansa.  Leviävät viuhkamaisesti, tunteiden värittäminä.  Olen kuin hullu,  tahdon näytellä miestä.  Everstiluutnanttia.  Tulla nuoreksi tytöksi, kasvaa Loviisaksi.

Ja minä en itke!  Hortoilen homejuuston ja viinipullojen kanssa puistossa.  Viinin huumaamana keinun oudon olion seurassa kissoineni.  Vajoan ruman ankanpoikasen ikävään.  Luovun katusoittajien iloksi viimeisistä senteistäni ja päädyn risaisten lakanoiden lennättämänä taivaalle. Kainalooni pyrähtää lintuseni ja ihailemme järviruokojen kauneutta.  Höyhenet pöllyävät maailman ääriin ja valkoiset kukat loistavat hämärässä.

Ystäväni huoneessa kukkii orkidea kahdella varrella ja jaamme lapsuuden muistoja.  Itkemme ja nauramme.  Hulluttelusta tulee riippuvaiseksi.  Tahdon laulaa, tehdään sanat ja sävelet.  Nidotaan yhteen vauvat ja vaarit.

Unelmani on kirjoittaa.  Kirjoittajapiiristä löysin avaimia aarrearkkuihin.  Seison kuin Liisa ihmemaassa, mahdollisuuksien keskellä.  Seuraava unelmani on kirjoittaa novelli.  Mikä se on?  Miten se kirjoitetaan?  Paljon novelleja, koko kirjallinen.  Keväisiä, sateisia, arkipäivän kohtaamisia.

Olen kirjoittanut itseni kimalaiseksi ja apilapelloksi Arabianrantaan.  Kirjoittaessaan onnellistuu ja herää kahleistaan vapautuneena, tuntevana ihmisenä.

Kiitos kirjoittajaystäväni.

Anja Kekkonen anja.kekkonen(at)arabianranta.com