Elegantisti seuraavalle vuosikymmenelle

Syysaamu vääntää selkävoittoa tihkusateesta. Kamppailu on lyhyt, sillä pujahdan Loppukirin suojiin. Vastaantuleva lämpö kuivattaa sateen, ja riisun eteisessä nihkeät ulkovaatteeni ja kiiruhdan kohti keittiötä. Ensimmäisenä eteeni lennähtää Loppukirissä asustava Sirkka Minkkinen. ”Eikös sinulla ole sisäkenkiä mukanasi?” Olen vaipua maan alle häpeästä. Pyytelen nolona anteeksi huolimattomuuttani, mutta ennen kuin olen saanut vuodatustani loppuun, Sirkka on jo käväissyt kotonaan ja ojentanut minulle pinkit reikätossut ja – jopa puhtaat nilkkasukat!  Mitäs siitä, vaikka tossut ovatkin aivan liian suuret! Hiihtelen niillä sähäkästi keittiöön auttamaan Aktiivisten senioreiden kymmenvuotisjuhlatarjoilun valmisteluissa!

”Mene Vapun puheille”, Sirkka oli evästänyt minua. Kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsen munavoita tekemään. Kutsuvieraille on näet tarkoitus tarjota kahvin kera mm. karjalanpiirakoita ja munavoita. Sitä menoa ja hyörinää, mikä keittiössä vallitsee, on ilo tarkkailla. Yhdessä on myös nautinto toimia. Silti hienointa on tunne. Melkein kuin olisi korotettu keittiön vakituiseksi työmyyräksi.

Vieressäni Britta Ljungdell taiteilee sienipiirakkapellillisen kanssa. Toisella puolella Ulla Sääski lohkoo melonia suussa sulavaa salaattia varten. Saan maistaa Erkki Walleniuksen leipomaa mahtavaa sienipiirakkaa.  Keittiössä on tungosta, koska juhlavalmistelut ovat keränneet paikalle runsaan joukon Aktiivisten senioreiden väkeä sekä Loppukiristä että Kalasatamaan kotiaan suunnittelevista. Yhteistyötä parhaimmillaan.

Kirjaston ovisummeri ujeltaa villisti. Yhdistyksemme puheenjohtaja Suoma Karjalainen ottaa muutaman rivakan juoksuaskeleen kohti ovea, on aika valloittaa vieraat. Aluksi väki kurkistelee ujosti ympärilleen, mutta sitten tuttuuden tunne ottaa komennon: halataan, vaihdetaan poskisuudelmia, puristetaan rystyset miltei sinipunaisiksi.  Ilo tavata tuttuja ja uuttakin väkeä on käsin kosketeltava. Paikka juhlapöydässäkin löytyy vaivattomasti. Ilmassa on perhejuhlan tuntua.

Juhlat voivat alkaa. Elegantisti. Tarjolla on pelkistettyä tyylikkyyttä, tilannetajua. Siis jotakin sellaista, joka koskettaa kaikkia aisteja, hallittua mutta vaikuttavaa. Juhlatilaisuudessa ei ole tietoakaan teennäisyydestä tai hienostelusta.  Aktiivisten senioreiden puheenjohtaja Suoma Karjalainen painottaa juhlapuheessaan sitä tosiasiaa, että Suomesta puuttuu lähes kokonaan ikääntyneiden kotona asumisen ja laitoshoidon välimuoto, vaikka yhteisöllinen senioritalo Loppukiri onkin yksi vaihtoehto tällaiseksi välimuodoksi. Puheenjohtaja luonnehtii Loppukiriä taloksi, jossa ihmiset pysyvät toimintakykyisinä pitkään, koska heidän työpanostaan tarvitaan ja arvostetaan. Sosiaalinen yhteisö pitää väkensä hyvinvoivana ja virkeänä. Karjalainen pahoittelee, että senioreiden itsenäistä ja omatoimista asumista ei Suomessa juurikaan tueta ja vaatii, että yhteiskunnan, lähinnä valtion ja ARA:n tulisi jatkossa ottaa osavastuu ikääntyvien asumisesta ja miettiä vaihtoehtoisia asumisen ja rahoituksen ratkaisuja. Yhteis- ja ryhmäasumiselle on olemassa selvä sosiaalinen tilaus.  Hän muistuttaakin vielä, että kynnys tällaisiin taloihin pääsemiseksi pitäisi tehdä matalaksi. Omistusasuntovaihtoehto vaatii olemassa olevaa merkittävää pääomaa. Kaikilla senioreilla sellaista ei ole. Vuokra- ja asumisoikeustaloissa sisäänpääsyn kynnys on matalampi. Myös yhteisöllisyyden kannalta vapaarahoitteinen vuokratalo olisi sopiva asumismuoto.

Karjalainen inspiroituu  Aktiivisten senioreiden uudesta rakennushankkeesta: ” Neljän vuoden asumiskokemuksista rohkaistuneena Aktiiviset Seniorit ry rakennuttaa uuden yhteisöllisen senioritalon Kalasatamaan. Siinä noudatetaan samoja perustoimintaperiaatteita kuin Loppukirissä. Samanlaista siitä ei tule, koska uuden talon asukkaat rakentavat ja muokkaavat siitä omanlaisensa yhteisön.”  ”Rakennustöiden arvellaan alkavan loppuvuonna 2011, puheenjohtaja vielä jatkaa.

Pysäköin ajatukseni hetkeksi Kalasatamaan, Prikkarin kortteliin. Unelmoin sinne nousevasta vihreästä talosta: autotallien betonikannen muuttumisesta salaiseksi pihapuutarhaksi, talvipuutarhasta osana yhteistä ruokailutilaa, kasvihuoneesta ja ikivihreästä kattoterassista, jossa kevät ilahduttaisi kukkaloistollaan. Yhtäkkiä haaveiluni keskeytyy. Pääkopassani pasunoi uuden uutukaisen asuntoesitteen otsikko: ”Green Living on vihreitä tekoja”. Ja mitä ne sitten ovat?  A- ja B-luokan energiatehokkuutta, tekniikkaa, johon rakennuttaja lupaa perehdyttää asukkaat oikein Asumisen koulussa! En halua kodistani tekniikan laboratoriota, vaan viihtyisän vihreän oaasin, jossa hoidan kasvejani – ja kasvini minua!

”Alussa oli idea yhteisöllisestä talosta, ja sitä toteuttamaan perustettiin yhdistys Aktiiviset seniorit vuonna 2000”, Sirkka Minkkinen, yksi Loppukirin voimahahmoista, aloittaa puheensa. Hän tähdentää, että Loppukirin rakentamishanke – ja parin viime vuoden kuluessa Kalasatamaan nouseva uusi talo – ovat verottaneet kovasti pienen yhdistyksemme voimia melkeinpä koko sen olemassaolon ajan. Minkkinen korostaa, että talohanke on koko ajan toiminut marginaalissa, systeemin ulkopuolella, mikä on tehnyt siitä raskaan, mutta suonut myös monia vapauksia. Koko ajan Loppukirille ja sen seuraajalle on löytynyt myös ymmärtäjiä, ideasta innostuneita yksityisiä ihmisiä, asiantuntijoita, tutkijoita, taiteilijoita ja byrokraattejakin. Ilman heitä olisimme taatusti uupuneet.  Kiitokset menevät perille, lämmittävät. Minkkinen summaa neljän ja puolen vuoden kokemuksella: ”Elämisemme malli on toimiva. Yhteistilojen siivous ja ruuanlaitto sujuvat hienosti, työ tuo merkitystä elämään, ja naapuruus karkottaa yksinäisyyttä. Talomme on sosiaalisesti turvallinen ja ihmiset voimaantuvat hiljalleen omaksi itsekseen. Elämämme ei tietenkään ole pelkkää sulosointua, ristiriitojakin on ollut, ihmisistähän on kysymys. Valtaosa talon väestä harrastaa tavalla tai toisella kulttuuria – laulaa, kirjoittaa¹, tanssii, maalaa, näyttelee, askartelee, valokuvaa, käy näyttelyissä, teatterissa ja elokuvissa. Monet asukkaistamme ovat löytäneet itsestään aivan uusia kykyjä ja ulottuvuuksia.” Hän jatkaa vielä:  ”Meillä Loppukirissä käy myös paljon vieraita, noin tuhat henkilöä vuodessa. Kansainvälinen kiinnostus on herättänyt myös kotimaiset vanhuspalvelujen ja -asumisen asiantuntijat. Loppukirin yhteisöllinen elämisen malli on alettu oivaltaa sosiaaliseksi innovaatioksi, johon viime aikoina monet eri alojen ammattilaiset ovat halunneet tutustua lähemmin ja jota muutamat innovaattorit haluaisivat mallintaa”.                                 Tulevaisuuteen Minkkinen kurottaa nostamalla eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportista esille tärkeiksi katsomiaan asioita: ” Raportti suosittaa panostamista sosiaalisiin innovaatioihin, jotta pelko ”kolmen kerroksen väestä” ei toteutuisi. Meidän mielestämme Loppukirin yhteisöllistä elämäntapaa ja/tai sen osia kannattaisi mallintaa myös muiden käyttöön. Yhteisöllisten senioritalojen rakentaminen ja asukkaiden hankinta meidän tapaamme on raskas prosessi, mutta yhteistyössä sosiaalialan innovaattoreiden kanssa voisimme päästä eteenpäin: meillä on kokemusta yhteisöllisen asumisen eduista, innovaattoreilla on tietoa siitä, kuinka ideaamme voitaisiin soveltaa vanhuspalveluihin ja kuinka yhteiskunta voisi tulla mukaan. Innovaatioiden kehittelyä tarvittaisiin myös yhteisöllisen talon asukkaiden vanhenemisen varalle. Yhteiskunta voisi saada hyvän koron satsauksilleen, jos ihmiset tällä tavoin pystyisivät elämään pidempään yhteisökodissaan.”

Ja jokainen elämä on oma romaaninsa. Sen ovat kirjoittamalla kokeneet ne 12 Loppukirissä asuvaa rohkeaa naista, jotka ovat uskaltaneet räväyttää koko entisen elämänsä näytille teoksessaan  Rantautumisia – kaksitoista kertomusta Arabianrannasta. Kirjan julkistamisella juhlittiin samalla sitä yhteisöllisen elämisen mallia, joka Loppukirissä on hyväksi havaittu. Elämänpiirien erilaisuus, lapsuuden voimakas läsnäolo, isien suuri merkitys, miesten jatkuva poissaolo, huono kohtelu koulussa  ja työelämän syrjässä olo leimaat lähes kaikkia kertomuksia. Ne koskettavat ja kiehtovat niitäkin, jotka eivät kuulu samaan sukupolveen.

Uppoudun kuuntelemaan, kun Ritva Reinboth lukee otteita teoksesta: ”50-luvulla on tavatonta, että pienviljelijän tyttö lähtee opintielle. Mutta isä oli sitä mieltä, ettei pientila elätä kaikkia lapsia, ammatit on hankittava.  – - Isän serkku pilkkaa: ’Lähetät tytön kooluu, naemisii se kuitennii männöö ja rahas hukkaa!’ Tämä herättää minussa uhman: kyllä minä niille näytän, ei minusta mitään passattavaa herrasneitiä tule! Idea oppikoulusta tulee naapurin Helenalta. – - Alusta asti on selvää, että koulussa on onnistuttava, tuplaamiseen ei ole varaa. Olen suvun ja saaren ensimmäinen oppikoululainen. Isä jatkaa kasvatustani kauko-ohjauksena, opit ovat ankarat ja yksiviivaiset.                   Viidenkymmenen kilometrin matkaa sydänmaan saarikodista koulukauppalaan tehdään perusteellisesti, monilla kulkuneuvoilla. Järven yli soutuveneellä, talvisin jalan tai suksella. Sitten jatkamme kymmenisen kilometriä naapurin autolla ja loput matkasta taittuu parilla linjurilla, joita täytyy välillä työntää iljanteisissa mäissä. syksyn sumuiset aamut tekevät minut unissakävelijäksi. Joskus tuuli on ankara, ja soutumatka järven yli pelottaa. Kyhjötän veneen kokassa, äiti ja sisko näyttävät kotirannalla lyhdyllä valoa, jotta osaamme isän kanssa suunnistaa tuulessa ja pimeässä. Joskus kouluun on lähdettävä heikon jään yli, umpihankeen suksella. Silloin äiti ja isä saattelee minua toiselle rannalle. Mieltä jää kaivertelemaan huoli heidän paluumatkastaan.”   Tyttö selviää uuvuttavasta koulumatkasta, mutta toteaa henkisen ”luokkaretken olleen sitäkin rankempi: ”Koulu on Suolahdessa, yksityinen, porvarillinen linnake kommunistienemmistöisessä kauppalassa, ja opettajien asenteet sen mukaiset.” Eräänä syksynä tyttö tajuaa tulleensa tienhaaraan, on tehtävä jokin ratkaisu. Rospuutto on kestänyt pitkään ja sulkenut hänet viikkokausiksi koulukauppalaan. Tyttö potee koti-ikävää: ” Kotiväki ja vanhat ystävät eivät ole enää tukevasti mukana minun elämässäni. Tunnen, että kasvan heistä pakostakin eroon, jos jatkan oppikoulussa, viikot poissa kotoa, vaikka yritän viikonloppuisin pitää yhteyttä entisiin kavereihini. En koe olevani ’kotonani’ myöskään koulussa ja koulukortteerissa. maalais- ja työläislapset ovat koulussa vain välttämätön paha. – - Tajuamme luokkaerot jo ensimmäisestä luokasta asti.”  Niinpä tyttö päättää lopettaa oppikoulun, mutta äidin menettely saa tytön pyörtämään päätöksensä, vaikka jokin jääkin kaihertamaan sielun pohjalle.

Koskettavaa. Juhlayleisö on vaikuttunut, hiirenhiljaa, ei oikein tiedä, miten reagoida. Monella omat samantapaiset muistot lävistävät todellisuuden. Tunnelma särkyy iloisiksi onnentoivotuksiksi, kun kirjoittamisprosessin ohjaajat Antti Karisto, Anja Kuhalampi ja Arto Tiihonen todistavat, että nämä kaksitoista elämäntarinaa tekevät selkoa suomalaisen yhteiskunnan valtavasta muutoksesta:” Kirjoittajien elinaikana Suomi on kaupungistunut, muuttunut pienviljelijöiden maasta moderniksi jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi. Keskeinen sukupolvikokemus on monelle ollut muutto maalta kaupunkiin, vanhan vaihtuminen uudeksi. On pitänyt opetella uusia asioita, ja uusia asenteita, vanhaa kuitenkaan unohtamatta.”

Juhlat jatkuvat vielä tovin iloisen keskustelun ja kahvitarjoilun merkeissä. Vierailla ei tunnu olevan kiire minnekään. Keittiöväen kiireet sen sijaan jatkuvat, sillä illalla Aktiiviset seniorit ry juhlii omassa keskuudessaan. Pippureiden valmistama lohiseljanka kutittelee jo makunystyröitäni, vaikkei edes reseptiä ole vielä kaivettu esiin. Se onkin sitten jo aivan toinen juttu!

Marja-Liisa Lindman

Aktiiviset seniorit ry